Sekalaista

Peli

2010-02-23T03:48:00.000-08:00

Julkisen hyödykkeen peli

Tutkitaan seuraavaksi lupaamaani esimerkkiä, julkisen hyödykkeen peliä. Se valaisee, miksi markkinat ohjaavat liian vähän niukkoja tuotantoresurssejamme julkisten hyödykkeiden-yksityisten hyödykkeiden vastakohtana-tuottamiseen. Oletetaan aluksi, että julkista hyödykettä voidaan tuottaa nolla, yksi tai kaksi yksikköä ja että yhteiskunnalle kunkin yksikön tuottamisesta aiheutuvat kustannukset ovat 11 €. Esimerkkihenkilöistämme joko Sauli tai Jyrki voi ostaa yhden yksikön tai ei yhtään tätä julkista hyödykettä-ja kumpikin maksaa siitä 11€, jos ostaa hyödykettä, mutta ei mitään jos ei osta. Oletetaan, että Sauli saa 10€ hyödyn jokaisesta käytettävissä olevasta julkisen hyödykkeen yksiköstä ja että Jyrki saa jokaisesta käytössä olevasta yksiköstä 8€ hyödyn. Täytämme peliteorian kannattavuusmatriisin kummankin miehen osalta siten, että hän joko ostaa tai ei osta yhden yksikön, jolloin saadaan seuraava taulukko:Laskemme kummankin miehen saaman nettohyödyn vähentämällä hänen yhden yksikön ostaessaan maksamansa hinnan siitä hyödystä jonka hän saa kaikista ostetuista yksiköistä, jotka siis ovat hänen käytettävissään. Jyrkin "kannattavuus" on kussakin matriisin solussa ensimmäisenä, Saulin toisena. Esimerkiksi siinä tapauksessa, että sekä Jyrki että Sauli ostavat yhden yksikön julkista hyödykettä ja saavat sitä siten kulutettavakseen kaksi yksikköä, Jyrkin nettohyöty on 2*8-11 eli 5€, ja Saulin nettohyöty on 2*10-11 eli 9€

1. Ostaako Sauli yksikön? Ei, Sauli menestyy paremmin vapaamatkustajana riippumatta siitä, mitä Jyrki tekee. Jos Jyrki ostaa, Sauli menestyy paremmin ostamatta ja jäämällä vapaamatkustajaksi, koska 10€>9€. Jos Jyrki ei osta, Sauli menestyy myös paremmin ostamatta koska 0€>-1€

2. Ostaako Jyrki yksikön? Ei. Myös Jyrki menestyy paremmin vapaamatkustajana riippumatta siitä, mitä Sauli tekee, koska 8€>5€ ja 0€>-3€.

3. Jos Saulin ja Jyrkin hyödyt ovat yhteiskunnalle yhtä tärkeitä, mikä on yhteiskunnallisesti optimaalinen julkisen hyödykkeen yksiköiden tuotettava määrä? 2 yksikköä, koska 5€+9€=13€ on suurempi kuin 10€-3€ =8€-1€=7€, mikä on suurempi kuin 0€+0€=0€.

Oletetaan, että yhteiskunnallinen kustannus ja ostajalta velotettava hinta on 5€. Peliteorian kannattavuusmatriisi 1 julkisen ostamiselle tai ostamatta jättämiselle on nyt seuraava:

4. Ostaako Sauli yksikön? Kyllä. Ostaminen on Saulille edullisinta riippumatta siitä, mitä Jyrki tekee, koska 15€>10€, jos Jyrki ostaa , ja 5€>0€, jos Jyrki ei osta.

5. Ostaako Jyrki yksikön? Kyllä. Ostaminen on Jyrkille edullisinta riippumatta siitä, mitä Sauli tekee, koska 11€>8€, jos Sauli ostaa, ja 3€>0€, jos Sauli ei osta.

6. Jos oletetaan Saulin ja Jyrkin hyötyjen olevan yhteiskunnalle yhtä tärkeitä, mikä on yhteiskunnallisesti optimaalinen julkisen hyödykkeen yksiköiden tuotettava määrä? Kaksi yksikköä tuottaa kaikista neljästä mahdollisesta tuloksesta suurimman yhteiskunnallisen nettohyödyn: 11€+15€=26€

Lopuksi oletamme, että yhteiskunnallinen kustannus ja ostajalta peritty hinta on 9€. Nyt peliteorian kannattavuusmatriisi 1 julkisen hyödykkeen yksikön ostamiselle tai ostamatta jättämiselle on seuraava:

7. Ostaako Sauli yksikön? Kyllä, koska Saulille on edullisempaa ostaa riippumatta siitä, mitä Jyrki tekee: 11€>10€ kun Jyrki ostaa, ja 1€>0€ kun Jyrki ei osta.

8. Ostaako Jyrki yksikön? Ei, koska Jyrkille on edullisempaa olla vapaamatkustajana riippumatta siitä, mitä Sauli tekee: 8€>7€ kun Sauli ostaa, ja 0€>-1€ kun Sauli ei osta.

9. Jos oletetaan Saulin ja Jyrkin hyötyjen olevan yhteiskunnalle yhtä tärkeitä, mikä on yhteiskunnallisesti optimaalinen julkisen hyödykkeen yksilöiden tuotettava määrä? Se on 2 yksikköä, koska 7€+11€=18€ on suurempi kuin 8€+1€=10€-9€, mikä on suurempi kuin 0€+0€=0€.

Julkisen hyödykkeen peli havainnolistaa seuraavan päätelmän: Ellei kunkin julkisen hyödykkeen yksikön kuluttajan saama yksityinen hyöty ole suurempi kuin yksikön tuottamisen yhteiskunnalliset kokonaiskustannukset, vapaamatkustusongelma johtaa julkisen hyödykkeen alituotantoon. Kun kustannus on 11€, yksityinen hyöty sekä Saulille, että Jyrkille on pienempi kuin yhteiskunnallinen kustannus, eikä kumpikaan osta-vaikka kahden yksikön ostaminen ja kuluttaminen on yhteiskunnallisesti hyödyllistä. Kun kustannus on 9€, Jyrkin saama yksityinen hyöty on yhä pienempi kuin yhteiskunnallinen kustannus, joten hän ei osta, ja siksi vaicn yksi yksikkö ostetaan (Sauli) ja kulutetaan (molemmat miehet)- vaikka kahden yksikön tuottaminen ja kuluttaminen olisi tehokkaampaa. Vasta kun kustannus on 5€, yksityinen hyöty sekä Saulille, että Jyrkille on kyllin suuri saadakseen heidät molemmat ostamaan, ja silloin ja vasta silloin päädymme julkisen hyödykkeen tuotannossa yhteiskunnallisesti tehokkaalle tasolle. Ilmeisesti useimpien julkisten hyödykkeiden kohdalla useimmille yksityisille ostajille koituva yksityinen hyöty ei nouse julkisen hyödykkeen tuottamisen kokonaiskustannusta suuremmaksi, ja sen vuoksi julkisten hyödykkeiden kohdalla esiintyy merkittävää alituotantoa, jos resurssien jako jätetään vapaiden markkinoiden vastuulle.

Yksinkertainen viljatalous

2010-02-17T09:17:00.000-08:00

Tehdään aluksi muutamia oletuksia ja määritellään taloutemme. Yksinkertaisuuden vuoksi oletetaan taloutemme koostuvan tasan 1000 henkilöstä. Oletetaan, että jokainen taloutemme jäsen on yhtä taitava ja tuottava. Kaikki taloutemme jäsenet taitavat eri viljan tuotantoteknologiat, jotka määrittelemme myöhemmin. Yksittäisen henkilön kulutustarpeeksi määritellään yksi viljayksikkö viikkoa kohden. Kulutustarpeensa tyydytettyään oletamme että taloutemme henkilöt haluavat nauttia mahdollisimman paljon vapaa-ajasta. Mikäli tämän jälkeen taloutemme jäsenille tarjoutuu mahdollisuus koota ylimääräinen vilja varastoon, oletamme että taloutemme jäsenet haluavat näin myös tehdä.

Seuraavaksi määritellään tuotantoteknologiat:

Työvoimaintensiivinen tekniikka:
6 työpäivää+0 yksikköä siemenviljaa tuottaa yhden yksikön viljaa

Pääomaintensiivinen tekniikka:
1 työpäivä+1 yksikkö siemenviljaa tuottaa 2 yksikköä viljaa

Molemmissa tapauksessa tuotettu vilja on saatavilla vasta viikon lopussa. Kumpikin tekniikoista tuottaa siis yhden nettoyksikön viljaa, viikon lopussa ero on vain siinä, että siinä missä työvoimaintensiivinen tekniikka ei vaadi siemenviljaa, se kuluttaa enemmän työpäiviä. Tehdään vielä yksi oletus, kumpaakin tekniikkaa voidaan käyttää mielivaltaisessa suhteessa. Esim. Jos henkilö työskentelee työvoimaintensiivisesti 2 päivää hän saa sunnuntaina 1/3 yksikköä viljaa jne.

Jokainen voi helposti havaita, että taloudessamme pääomaintensiivinen tekniikka on hyvin houkutteleva. Pääomaintensiivisellä tekniikalla henkilö joutuu työskentelemään yhden päivän ja saa loppuviikosta 2 yksikköä viljaa, 1 yksikkö menee kulutukseen ja 1 yksikkö jää vielä seuraavalle viikolle pääomaintensiivisen tekniikan soveltamiseksi uudelleen. Loput 6-päivää pääomaintensiivisen tekniikan soveltaja voi nauttia vapaa-ajasta. Kukaan ei siis käyttäisi työvoimaintensiivistä tekniikkaa, jos hän sen sijaan voisi käyttää pääomaintensiivistä tekniikkaa. Ongelma on kuitenkin siinä, ettei henkilö voi käyttää pääomaintensiivistä tekniikkaa ellei hänellä ole siemenviljaa alunalkaen. Mallimme nostaa siis selkeästi esille pääoman roolin taloudessa.

Seuraavaksi luodaan pari tapaa mitata eri tekijöitä taloudessamme.

Tehokkuus: yksinkertaisesti taloutemme on sitä tehokkaampi, mitä vähemmän työpäiviä tarvitaan viljayksikön tuottamisessa. Tehokkuuden mittariksi voidaan siis määritellä yhden nettoviljayksikön tuottamiseen kuluvat keskimääräiset työpäivät.

Taloudellinen eriarvoisuus: Koska jokaisen henkilön kulutus on mallissamme sama, on ainoa tuotosten välillä oleva ero, josta ihmiset ovat kiinnostuneita, heidän tarvitsemien työpäivien määrä. Määritellään eriarvoisuusasteeksi työpäivien lukumäärän suurimman ja pienimmän arvon eroksi. (Määritelmä on kaukana täydellisestä, kun ihmiset saavat eri määriä viljaa, samoin se on kyvytön kuvaamaan muutoksia eriarvoisuuden asteessa, etuna toki yksinkertaisuus ja riittävyys tarpeisiimme tässä käsittelyssä)

Tutkitaan nyt miten työ-ja luottomarkkinat, sekä viljan jakautuminen vaikuttavat aiemmin määrittelemiimme tehokkuuteen ja eriarvoisuuteen. Luodaan kaksi vaihtoehtoista alkutilannetta, ensimmäisessä matkimme realistisia kapitalistisia yhteiskuntia, jakamalla alkupääoman epätasaisesti, toisessa epärealistisemmassa mallissa jaetaan alkupääoma tasaisesti. Seuraavaksi sovelletaan kahteen erilaiseen alkutilanteeseen kolmea erilaista säännöstöä.
1'omavaraistalous Emme salli ihmisten alkavan minkäänlaisiin taloudellisiin suhteisiin toistensa kanssa

2' työmarkkinat: sallimme ihmisten vapaasti solmia työsuhteita

3' luottomarkkinat: sallimme viljan lainaamisen lainanantajan -ja ottajan yhteisesti sopimalla korolla.

Aloitetaan mallin soveltaminen alkutilanteesta 1, eli jaetaan pääoma todellisen kapitalistisen yhteiskunnan tapaan epätasaisesti. Annetaan 100 henkilölle kullekin 5 yksikköä siemenviljaa ja jätetään loput 900 kokonaan ilman. (Kvalitatiivisesti mikään tulevista tuloksista ei riipu alkuperäisen pääoman jakautumisen epätasaisuuden suuruudesta)

Sovelletaan tähän alkutilanteeseen säännöstöä 1'(omavaraistalous). Tässä tilanne on yksinkertainen, siemenettömällä ainoa vaihtoehto on tehdä 6-päivää työtä viikossa. Ne sata onnekasta, joilla oli alkupääomaa taasen, voivat välttyä tuottamattomammalta työvoimaintensiiviseltä menetelmältä ja turvata pääomaintensiiviseen menetelmään. Lasketaan seuraavaksi määrittelemämme talouden mittarit.

Tehokkuus: työn määrä on 900*6+100*1=5500 päivää työtä. Tuotettu nettoviljamäärä on 1000 yksikköä, niinpä tehokkuudeksi saamme 5500/1000=5.5 päivää työtä nettoviljayksikköä kohden.

Taloudellinen eriarvoisuus: suurin työpäivien lukumäärä on 6, pienin taas 1, eli saadaan 6-1=5

Sovelletaan seuraavaksi säännöstöä 2'(työmarkkinat). Tutkitaan ensiksi muodostuuko talouteemme työmarkkinoita, ja jos muodostuu millaiseksi ne muotoutuvat. Mikäli henkilö kuuluu siemenviljallisten joukkoon, hänen kannattaa ryhtyä työnantajaksi niin kauan kuin työntekijän palkka on vähemmän kuin yksi viljayksikkö/päivä, tällöin työnantaja saa voittoa hieman ilman että hänen täytyisi työskennellä lainkaan. Työntekijän rooli kaikenkaikkiaan vaikuttaa huonolta, koska työntekijät tekevät työtä, jota työnantajat eivät tee, työntekijät eivät myöskään saa voittoa, jota työnantajat saavat. Miksi siis kukaan haluaisi olla työntekijä? Mikäli palkkataso nousee tarpeeksi korkealle, ei ole tuottavaa olla työnantajan roolissa. Jos päiväpalkka on yli 1 siemenyksikköä siemenellisten kannattaa ryhtyä työntekijäksi, muussa tapauksessa jopa työskenteleminen itse pääomaintensiivisellä tekniikalla on houkuttelevampi vaihtoehto. Siemenettömille tilanteessa, jossa päiväpalkka on suurempi kuin 1/6 viljayksikköä seuraa parempi toimeentulo työntekijöinä, kuin jos he ryhtyisivät työnantajiksi tai työskentelisivät itselleen.

Yhteenvetona:
jos päiväpalkka p<1/6 => kukaan ei halua ryhtyä työntekijäksi
jos p≥1 kukaan ei halua ryhtyä työnantajaksi.

Määritelmän mukaan tila, jossa ihmiset vapaaehtoisesti suostuvat olemaan työntekijöitä tai työnantajia on voimassa vain, jos 1/6≤ p < 1.

Tästä ei kuitenkaan seuraa sitä, että mistä tahansa palkasta tuolla välillä voisi muodostua tasapainopalkka. Esim. Kun p=1/3, kaikki 900 siemenetöntä haluaisi työskennellä 3 päivää työntekijöinä. Siitä seuraisi, että kokonaistyöpanos olisi 900*3=2700 työpäivää, kuitenkin työvoiman kokonaistarve olisi vain 500 työpäivää. Tämä johtuu siitä, että vaikka kaikki siemenettömät haluaisivat tehdä mahdollisimman paljon työtä, koska voitto on positiivinen päiväpalkan p ollessa 1/3, voitto on positiivista vain pääomaintensiivisellä tekniikalla työllistettäessä ja siemenellisillä on pääomaa vain 5 yksikköä henkeä kohden. Näin suurin mahdollinen työtarve taloudessamme on 5 työpäivää siemenellistä työnantajaa kohden, eli 5*100=500 työpäivää. Mikäli p=1/3=> työvoiman tarjonta 2700 työpäivää on paljon suurempi kuin työvoiman kysyntä 500 työpäivää. Ylitarjonnasta seuraa väistämättä pettyneiden siemenettömien joukko, jotka eivät saa työtä niin pitkäksi aikaa kun haluavat. Näiden luontainen käytös on myydä työtä pienemmällä palkalla. Tämä toiminta ajaa väistämättä työnhinnan kohti tasapainoarvoa, joka on p=1/6, tuolloin ei työmarkkinoilla ole ylitarjontaa. Kun p=1/6 jokainen siemenetön työskentelee 6 päivää viikossa ja saa yhden viljayksikön kulutukseensa. Osa työskentelee työntekijöinä osa itselleen, osittain tai koko kuuden päivän ajanjakson.

Kun p=1/6 siemenneliset luonnollisesti palkkaavat mahdollisimman monta työntekijää pääomaintensiivisesti, eli viisi työpäivää yhdessä hänen viiden siemenviljayksikkönsä kanssa tuottaa 10 bruttoyksikköä viljaa sunnuntaina. Viisi näistä kymmenestä menee kulutetun viiden siemenviljayksikön korvaamiseen. Koska siemenviljallinen työnantaja osti viisi työpäivää p=1/6 päiväpalkalla hän joutuu maksamaan 1/6*5=0.833 viljayksikköä palkkoina, jolloin hänelle jää voittoa 4.167 viljayksikköä. Tämän lisäksi on huomioitava oma kulutus 1 viljayksikkö, joten siemennelinen kykenee lisäämään siemenviljavarastoaan 3.167 viljayksiköllä. Seuraavan viikon hän kykeneekin aloittamaan pääomalla 8.167.

Tutkitaan seuraavaksi työmarkkinoiden avaamisen vaikutuksia aiemmin määrittelemiemme mittareiden avulla.

Taloudellinen tehokkuus: siemenettömät työskentelevät 6-päivää, siemenelliset 0-päivää, eli yhteensä 900*6+100*0=5400 päivää (100 päivää vähemmän kuin omavaraistaloudessa). Siemenviljan kulutus on 1000 yksikköä kuten aiemmin, mutta tämän lisäksi siemenelliset saavat varastoon 3.167 yksikköä viljaa, eli saamme tehokkuudeksi 5400/(1000+316.7) päivää/nettoviljayksiköllä =4.101 mikä on talouden tehokkuusaste.

Taloudellinen eriarvoisuusaste: tehtyjen työpäivien maksimäärä on edelleen 6, mutta minimimäärä on nyt 0 => 6-0=0 talouden eriarvoisuusaste on siis kasvanut. Todellisuudessa eriarvoisuus on kasvanut enemmänkin. Siemenelliset työajan lyhentymisen lisäksi keräävät viljaa varastoonkin, kun taas siemenettömille ei jää mitään säästöön, tätä mittarimme ei huomioi.

Kielletään seuraavaksi palkkaorjuus, avataan luottomarkkinat ja sovelletaan säännöstöä 3'. Luottomarkkinat mallissamme merkitsevät sitä, että henkilö lainaa siemenviljaa toiselle maanantaina ja lainanottaja maksaa sunnuntaina lainaksi saaman määrän, sekä korkona sovitun ylimääräisen viljamäärän. Tutkitaan seuraavaksi hieman luottomarkkinoita ja määritetään koron tasapainokanta, jonka voimme ennen pitkää asettuvan vallitsevaksi.

Ensimmäiseksi on mietittävä, miksi kukaan koskaan haluaisi ottaa viljaa lainaksi sen sijaan, että mielummin antaisi lainaksi, kun lainanantaja saa enemmän takaisin mitä antoi ja lainanottaja maksaa enemmän takaisin kuin sai. Lainanottamiselle syy on halussa välttää työskentelyä huonommin tuottavalla työvoimaintensiivisellä tavalla, pääoman puutteen tähden. Henkilö jolla ei ole siemenviljaa yhden päivän työpanos työvoimaintensiivisellä tekniikalla tuottaa vain 1/6 yksikköä viljaa. Joten koron k<5/6 siemenettömät tulevat paremmin toimeen taloudessamme lainaamalla siemenviljaa viikon alussa ja työskentelemällä pääomaintensiivisellä tekniikalla, kuin jos he työskentelisivät itsenäisinä työntekijöinä työvoimaintensiivisellä tekniikalla. Siemenelliset puolestaan tulevat paremmin toimeen niin kauan kun k>0, jolloin he voivat antaa viljaa lainaksi, eikä heidän tarvitse työskennellä itse lainkaan. Niinpä meillä on luottomarkkinat voimassa aina kun 0 < k ≤ 5/6.

Selvitetään seuraavaksi mille korkokannalle koron tasapainotaso asettuu. Oletetaan aluksi, että k=1/2, tällöin jokainen siemenetön haluaisin ottaa lainaksi kaksi yksikköä siemenviljaa, koska kutakin lainaksi ottamaansa yksikköä kohden hän saisi puoli yksikköä viljaa maksettuaan pääoman ja koron ja työskenneltyään pääomaintensiivisellä tekniikalla yhden päivän, joten kaksi lainattua siemenviljayksikköä ja kaksi tehtyä työpäivää tuottaisivat hänelle yhden viljayksikön jonka hän tarvitsee kulutukseensa. Näin saataisiin siemenviljan kokonaiskysynnäksi maanantaiaamuna luottomarkkinoilla 900*2=1800 viljayksikköä. Kuitenkin siemenviljan maksimitarjonta maanantaiaamuna luottomarkkinoilla on 100*5=500 yksikköä, jotka voidaan antaa lainaksi. Tämä suuri ylikysyntä aiheuttaisi korkotason nostopainetta, kun turhautuneet lainanottajat, jotka eivät saisi lainaksi haluamaansa määrää tarjoutuisivat maksamaan korkeampaa korkoa. Niin kauan kuin k<5/6 luottomarkkinoilla olisi ylikysyntää, joka nostaisi korkotasoa kunnes se saavuttaisi tason k=5/6, joka on viikottaisen koron tasapainotaso.

Kun k=5/6 jokainen siemenetön työskentelee kuusi päivää. Siemenetön ansaitsee 1/6 yksikön viljaa päivässä riippumatta siitä lainaako hän siemenviljaa ja maksaa siitä koron, vai onko hän lainaamatta ja käyttää vähemmän tuottavaa työvoimaintensiivistä tekniikkaa. Hänen täytyy kaikissa tapauksissa työskennellä kuusi päivää. Siemenelliset taas antavat lainaksi kaikki viisi siemenviljayksikköään, ja saavat korkoa 5/6*5=4.167 yksikköä viljaa sekä lainaamansa pääoman kokonaisuudessaan. Siemenellinen kuluttaa yhden yhden yksikön ja voi viikon lopulla lisätä pääomaansa 3.167 yksikköä viljaa.

Lasketaan seuraavaksi määrittelemämme talouden mittarit.

Tehokkuus: tehtyjen työpäivien kokonaismäärä 900*6+100*0=5400, tuotetun viljan nettomäärä 1000 yksikköä kulutukseen ja 100*2.167 pääomien kasvattamiseen. Nettoviljayksikön tuottamiseen tarvittava keskimääräinen työaika 5400/1316.7=4.101

Taloudellinen eriarvoisuusaste: kuten työmarkkinoidenkin tapauksessa, siemenneliset eivät työskentele lainkaan, siemenettömät taas kuusi päivää => eriarvoisuusaste 6-0=6

Alkutilanne2.
Jaetaan nyt samat äskeiset 500 siemenviljaa tasaisesti kaikille, Jokainen saa siis ½ yksikköä siemenviljaa, tutkitaan nyt miten tässä asetelmassa käy kun sovellamme kolmea eri säännöstöä.

Sovelletaan ensin säännöstöä 1'(omavaraistalous). Omavaraistaloudessa jokainen työskentelisi ensin puoli päivää käyttäen omistamaansa puolta yksikköä siemenviljaa pääomaintensiivisellä tekniikalla, tuottaakseen yhden bruttoyksikön viljaa, jonka hän saisi sunnuntaina korvattuaan käyttämänsä puoli yksikköä siemenviljaa hänellä olisi puoli yksikköä viljaa käytettäväksi kulutukseen. Tämän lisäksi omavaraistaloudessa jokaisen ihmisen olisi vielä työskenneltävä kolme päivää työvoimaintensiivisellä tekniikalla, saadakseen toisen tarvitsemansa puolikkaan.

Lasketaan nyt talouden mittarimme:

Tehokkuus: työpäivien lukumäärä on 3.5*1000=3500, tuotettuja nettoviljayksiköitä on 1000, tehokkuus on siis 3500/1000 = 3.5

Taloudellinen eriarvoisuusaste: 3.5-3.5=0...

Sovelletaan seuraavaksi säännöstöä 2' ja laillistetaan työmarkkinat. Huomaamme että tasapainopalkka ei riipu niukan siemenviljan jakautumisesta, vaan ainoastaan pääoma -ja työvoimaintensiivisen tekniikan suhteellisesta tehokkuudesta sekä siitä, onko siemenviljan saatavuus niukkaa. Koska sen paremmin tuotantoteknologia kuin siemenviljan niukkuuskaan eivät ole muuttuneet aikaisemmasta, tasapainopalkka on edelleen p=1/6.

Olettakaamme, että henkilö haluaa ryhtyä työnantajaksi. Koska hänellä on vain puoli yksikköä siemenviljaa, hän voi palkata jonkun tuottavaan työhön vain puoleksi päiväksi. Hänen työntekijänsä, joka tekee puoli päivää työtä tuon puolen siemenviljayksikön kanssa, tuottaa sunnuntaiksi yhden yksin viljaa. Puoli yksikköä on käytettävä kylvetyn siemenviljan korvaamiseen, jolloin jäljelle jää ½ eli 6/12 yksikköä nettotuotantoa. Koska hän on palkannut työntekijän vain puoleksi päiväksi hänen on maksettava vain puolen päivän palkka eli 1/2*(1/6)=1/12 yksikköä viljaa. Kun vähennetään palkkaa maksettava 1/12 yksikköä 6/12 yksiköstä, jää jäljelle 5/12 yksikköä. Tähän asti näyttää varsin houkuttelevalta 5/12 yksikköä viljaa ilman, että sen eteen tarvitsisi tehdä lainkaan työtä ja voisimme olettaa, että kaikki tuhat ihmistä haluaisivat olla työnantajia. Mutta työnantajamme tarvitsee vielä 7/12 yksikköä, koska hänen työntekijänsä on sitonut hänen siksi viikoksi varaamansa ½ siemenviljayksikköään. Jokainen hänen tekemänsä tuottaa 1/6 eli 2/12 yksikköä, niinpä hän tarvitsee 7/12 yksikön ansaitsemiseen 3.5 päivää.

Jos joku päättää olla ryhtymättä työnantajaksi, hän ensimmäiseksi työskentelee puoli päivää oman puolen siemenviljayksikkönsä kansaa pääomaintensiivisellä tekniikalla, jonka tiedämme tuottavan puoli nettoyksikköä viljaa sunnuntaina. Tämän jälkeen hän tarvitsee vielä puoli yksikköä omaan kulutukseensa, ja hänellä on kaksi tapaa hankkia se, hän voi joko työskennellä jonkun toisen työntekijänä tai itsenäisesti työvoimaintensiivisellä tekniikalla. Kun p=1/6, hänen on työskenneltävä vielä kolme päivää riippumatta siitä, onko hän itsenäinen työntekijä, jonkun toisen palveluksessa vai valitseeko hän jonkin näiden vaihtoehtojen yhdistelmän. Kun niukka siemenvilja jaetaan tasapuolisesti kaikkien kesken, työnantajat saavat positiivista tuottoa, mutta yllättäen käy ilmi, että työnantajien ja työntekijöiden on kaikkien työskenneltävä yhtä paljon eli 3.5 päivää ja kulutettava sama määrää, yksi viljayksikkö. Tästä seuraa, että talouden eriarvoisuusaste säilyy 0:ssa ja talouden tehokkuus 3.5 työpäivänä tuotettua nettoviljayksikköä kohden.

Sovelletaan vielä säännöstöä 3' alkuehtoon 2, eli avataan luottomarkkinat. Samaan tapaan kuin tasapalkan suhteen, viikkokoron tasapainoarvo ei riipu siemenviljan jakautumisesta, korkotaso on siis k=5/6. Jokainen joka antaa lainaksi puoli viljayksikköä, saa (1/2)*5/6=5/12 yksikköä viljaa korkona viikon lopussa. Mutta saadakseen puuttuvat 7/12 yksikköä, jotka kyseinen henkilö tarvitsee henkilökohtaiseen kulutukseensa, on hänen työskenneltävä 3.5 päivää työvoimaintensiivistä tekniikkaa käyttäen. Ennen kuin kukaan ottaisi lainaksi siemenviljaa, hän ensin työskentelisi oman puolen viljayksikkönsä kanssa puoli päivää käyttäen pääomaintensiivistä tekniikkaa, jolloin hän saisi nettotuottona puoli yksikköä kulutettavakseen. Vasta sen jälkeen hän ottaisi lainaksi siemenviljaa työskennelläkseen tuottavammalla pääomaintensiivisellä tekniikalla sen sijaan, että joutuisi työskentelemään heikommin tuottavalla työvoimaintensiivisellä tekniikalla. Mutta jos viikkokorkokanta on 5/6, hän saa lainaamastaan viljasta tuottoa vain 1/6 yksikköä, mikä on yhtä paljon kuin se 1/6 yksikköä, jonka hän saisi työvoimaintensiivisellä tekniikalla ilman siemenviljaa. Molemmissa tapauksissa tai missä tahansa vaihtoehtojen yhdistelmässä hänen olisi työskenneltävä vielä kolme päivää työskenneltyään ensin puoli päivää oman siemenviljansa kanssa, ja kokonaistyöajaksi tulisi 3.5 päivää.

Lasketaan vielä taloutemme mittarit:
tehokkuusaste: 3.5 päivää työpäivää tuotettua nettoviljayksikköä kohden
taloudellinen eriarvoisuusaste: 0

Päätelmät
1.Omavaraistaloudessa, työmarkkinoiden ollessa vapaat tai luottomarkkinoiden ollessa vapaat tuotot ovat eri suuruisia aina, kun niukka siemenvilja jaetaan epätasaisesti. Joidenkin on työskenneltävä useampia päiviä kuin toisten voidakseen kuluttaa saman määrän viljaa.

2.Kun niukka siemenvilja on jakautunut epätasaisesti, työmarkkinoiden tai luottomarkkinoiden avaaminen lisää talouden tehokkuutta mutta myös talouden eriarvoisuuden astetta. Kyseisessä mallissa luottomarkkinoiden tapauksessa siemenelliset kaappaavat koko tuottavuuslisän, koska siemenviljaa on niukasti. Kun siemenettömät kilpailevat keskenään saadakseen siemenviljaa luottomarkkinoilta, he nostavat korkotason aina sille tasolle saakka, jolla lainanantajat kaappaavat koko luottomarkkinoiden avaamisesta syntyneen tehokkuuslisän. Työmarkkinoiden tapauksessa siemenettömät kilpailevat päästäkseen tekemään työtä niukan siemenviljan kanssa, ja he tarjoutuvat työhön sellaisella palkkatasolla, jolla kaikki työmarkkinoiden avautumisesta syntynyt tehokkuuslisä päätyy työnantajalle. Molemmissa tapauksessa siemenettömien työ muuttuu tuottavammaksi, kun avaamme luotto -tai työmarkkinat. Mutta niin kauan kun siemenviljaa on tarjolla niukasti, velkojat tai työnantajat kaappaavat suurimman osan heidän kasvaneesta tuottavuudestaan. Meidän yksinkertaisessa esimerkissämme talouden siemenettömät pystyisivät saamaan itselleen työ- ja luottosuhteiden tuottamat hyödyt vain, jos siemenviljasta olisi ylitarjontaa ja työvoimaan olisi sen vuoksi niukasti. Mutta aivan samoin kuin ei ole koskaan ollut kapitalistista yhteiskuntaa, jossa pääoma olisi jakautunut tasaisesti, ei myöskään ollut yhteiskuntaa, jossa pääoma ei olisi ollut niukkaa. Niin kauan kuin lisäpääoma voi kasvattaa kenen tahansa taloudessa työskentelevän tuottavuutta, pääoma on aina niukkaa. Monimutkaisemmassa ja realistisemmassa mallissakin on yleensä niin, että työnantajat ja luotonantajat kaappaavat leijonanosan työ -ja luottosuhteiden tuottamasta tuottavuuden kasvusta niin kauan kuin pääomaa on niukasti. Niin kauan kuin siemenelliset kaappaavat yli 50 prosenttia työntekijöidensä tai velallistensa tuottavuudesta talouden eriarvoisuuden aste kasvaa väistämättä.

3.Luottomarkkinoiden avaamisella on yksinkertaisessa taloudessamme aivan samat vaikutukset kuin työmarkkinoiden avaamisella, koska olemme poistaneet kaikki ne tekijät, jotka tekevät työ -ja luottomarkkinat erilaisiksi todellisessa maailmassa. Meidän mallissamme ei esimerkiksi ole mitään mittakaavaan perustuvaa taloutta. Yksi ihminen, joka työskentelee yhden päivän ja käyttää yhden yksikön siemenviljaa pääomaintensiivisellä tekniikalla, tuottaa aivan yhtä paljon viljaa työpäivää kohti ja käytettyä siemenviljayksikköä kohti kuin viisi ihmistä, joista kukin työskentelee yhden päivän ja käyttää viisi yksikköä siemenviljaa pääomaintensiivisellä tekniikalla. Meidän mallissamme työnantaja joka kokoaa viisi työntekijää samaan työhön, ei saa mitään etua verrattuna viiteen lainanottajaan, joka kukin ottaa lainaksi yhden yksikön siemenviljaa ja työskentelee itsenäisesti. Näin ei useinkaan tapahdu todellisessa elämässä, jossa on mittakaavaan perustuvaa taloutta. Mallistamme on poistettu myös kaikki itsenäisen ja muiden johtaman työn tuottavuuden erot, sekä työntekijöiden valvonnasta aiheutuvat hallinnolliset kustannukset. Niinpä mallimme ei pysty havaitsemaan näiden tekijöiden aiheuttamia eroja työ-ja luottomarkkinoiden tuloksissa. Meidän mallissamme ei ole mitään epävarmuustekijöitä eikä siis mitään riskejä. Koska todellisen maailman työsuhteissa ja todellisen maailman luottosuhteissa on eriasteisia epävarmuustekijöitä ja riskejä, mallimme ei myöskään pysty havaitsemaan näiden työ -ja luottomarkkinoiden välille synnyttämiä eroja.

Yleistettävyys

Näimme jo, että äsken esitetyssä mallissa oli omat puutteensa, mietitään seuraavaksi mitä ominaisuuksia voimme yleistää ja luodaan katsaus monimutkaisempiin malleihin. Oletus, että ihmiset haluavat kuluttaa vain yhden yksikön viljaa viikossa, minkä jälkeen he haluavat työskennellä niin vähän aikaa kun mahdollista ei ole kriittinen. Voisimme kuitenkin muokata mallia sellaiseksi, että ihmiset ovat sitä onnellisempia mitä enemmän he kuluttavat ja mitä vähemmän heidän on työskenneltävä, ilman että meidän täytyisi muuttaa edellä olevia päätelmiä.

Voisimme myös tehdä mallistamme kuvaavamman lisäämällä useita hyödykkeitä, tämä luonnollisesti tekisi mallista matemaattisesti haastavamman. Tällaisia mallin monimutkaistavia laajennuksia on tehtykin usean taloustieteilijän toimesta, tulokset tuovat paljon uusia piirteitä malliin, mutta lopputuloksena kaikki yksinkertaisen viljamallin päätelmät voidaan yleistää monen tuotteen malliin. Lisäksi vastaavilla lähtökohdista tuotetulla erittäin paljon monimutkaisemmalla mallilla on kyetty osoittamaan vahvoja viitteitä siihen, että kansainvälinen kauppa, jopa keskenään kilpailevilla markkinoilla lisää maailmanlaajuista eriarvoisuutta vaikka se saa aikaan myös maailmanlaajuista tehokkuuden lisäystä. Voin ehkäpä esitellä näitä myöhemmin.

Toinen laajentava toimenpide olisi lisätä useita erilaisia tekniikoita malliin, jotka sallivat vaihtelevampia tapoja korvata siemenvilja ja työ toinen toisillaan, havaitaan kuitenkin, että tämä ei myöskään muuta yksinkertaistetusta mallistamme saatuja päätelmiä. Joustavamman tekijöiden keskinäisen korvaavuuden vaikutus on siinä, että se eliminoi ratkaisut, joissa jostakin tuotantotekijästä on ylitarjontaa. Koska meillä on vain kaksi tekniikkaa, yksinkertainen malli johtaa siihen äärimmäiseen tulokseen, että kaikki suhteiden avaamisesta tai laajentamisesta koituvat hyödyt päätyvät yksinomaan toiselle osapuolelle. Kun lisätään uusia tekniikoita yksinkertaiseen malliin työvoima -ja pääomaintensiivisen tekniikan välille ja sallitaan siten tuotannossa parempi vaihtokelpoisuus työn ja siemenviljan välille, niin molemmat osapuolet voivat saada osansa tuottavuuden kasvusta. Mutta niin kauan kuin ne, jotka alun perin ovat huonommassa asemassa, saavat vähemmän kuin puolet hyödystä, eriarvoisuuden aste kasvaa sitä mukaan kuin työ -ja luottomarkkinoiden hyväksikäyttö laajenee-kuten tapahtuu niin kauan kuin pääoma on niukkuushyödyke. Niinpä yksinkertaisen mallin antamat tulokset ovat yleistettävissä realistisempiin oloihin, joissa molemmat osapuolet jakavat työ -tai luottomarkkinoiden aiheuttaman tuottavuuden kasvun. Niin kauan kuin pääoma on niukkaa eli lisäpääoman saaminen auttaa jotakuta työskentelemään tuottavammin, eriarvoisuuden aste kasvaa, kun alun perin huonommassa asemassa olevat saavat työ -tai luottosuhteen aikaansaamasta tuottavuuden kasvusta pienemmän prosenttiosuuden kuin ne, jotka jo alun perin olivat paremmassa asemassa.

Tärkeää on huomata miten tässä vapaaehtoinen ja molempia osapuolia hyödyttävä vaihto voi lisätä eriarvoisuutta! Kukaan ei pakota työntekijöitä työskentelemään työnantajien palveluksessa, kun avaamme työmarkkinat, eikä lainanottajia tekemään sopimusta lainanantajien kanssa, kun luottomarkkinat avataan. Uusi mahdollisuus on tarjolla jokaiselle. Olemme myös olettaneet vuorovaikutuksen olevan kilpailevaa kaikissa markkinoilla tehdyissä kaupoissa. Niinpä eriarvoisuuden lisääntyminen ei johdu siitä, että ostaja voi vaatia kohtuuttoman suurta hyötyä kaupasta, koska myyjät voivat myydä toisille ostajille, ei myöskään siitä, että myyjä voi vaatia kaupasta kohtuutonta etua, koska ostajat voivat ostaa tuotteet toisilta myyjiltä. Vastaus siihen, miksi eriarvoisuuden asteen kasvu voi aiheutua vapaaehtoisesta, kilpaillusta vaihdosta on selkeä, jos ne jotka alunperin ovat paremmassa asemassa, ottavat talouden kaupan myötä kasvavasta tehokkuudesta isomman osuuden kuin ne, jotka alun perin ovat huonommassa asemassa, vaihto niin vapaaehtoista kuin se onkin, lisää myös talouden eriarvoisuuden astetta. Lisäksi tämä voi tapahtua niin kilpailuilla kuin ei kilpailuilla markkinoilla ja hyödykemarkkinoilla yhtä lailla kuin työ -ja luottomarkkinoilla.

Tiivistettynä mallimme auttaa selittämään:

1.Miten tuotantovälineiden tai omaisuuden epätasainen jakautuminen johtaa eriarvoisuuteen työajassa, kulutuksessa ja omaisuuden kertymisessä.

2.Miten sekä työ -että luottosuhteet voivat olla molempia osapuolia hyödyntäviä ja samanaikaisesti johtaa eriarvoisuuden kasvamiseen.

3.Miksi markkinoiden tekeminen kilpailuiksi -olivatpa kysymyksessä työ -luotto -tai hyödykemarkkinat ei estä niitä kasvattamasta taloudellista eriarvoisuutta

4.Miten taloudelliset suhteet voivat samanaikaisesti edistää niukkojen tuotantoresurssien tehokkaampaa käyttöä ja toimia välikappaleina taloudellisen eriarvoisuuden kasvussa.

5.Miksi työsuhde on erityisen ongelmallinen taloudellisen oikeudenmukaisuuden kannalta, koska se lisää taloudellisen tuloksen eriarvoisuutta sekä päätöksentekovallan eriarvoisuutta.

Näiden asioiden ymmärtäminen on ensiarvoisen tärkeää, jotta voimme ymmärtää mitä tapahtuu reaalimaailmassa, kun jotkut ihmiset ”valitsevat” työskentelyn muiden omistamissa tehtaissa, kun maanviljelijät ”valitsevat” tilansa kiinnittämisen lainatakseen pankista käyttöpääomaa, kun kolmannen maailman kansat ”valitsevat” lainanoton kansainvälisiltä pankeilta jne. Se kuka haluaa olla työnantajaa ja kuka työläinen, kuka antaa lainaa ja kuka ottaa; kuka myy ja kuka ostaa minkälaisia tuotteita ei ole pelkkää sattumaa edellä mainituissa tapauksissa. Se, että riistetyt näissä tilanteissa ”valitsevat” omaan nylkemiseensä osallistumisen, ei myöskään johdu tietämättömyydestä tai lyhytnäköisyydestä. Lisäksi mallimme osoittaa, että vaikka ei-kilpailuissa ja pakottavissa oloissa voidaan odottaa suurempaa eriarvoisuutta, niin kauan kuin ihmisillä on alun perin eri määrä varallisuutta tai niukkaa pääomaa, eriarvoisuus jatkuisi vaikka kaikki edellä kuvatut taloudelliset suhteet olisivat täysin selitetyt ja vapaaehtoiset ja vaikka niihin ryhdyttäisiin täydellisesti kilpailuissa oloissa.

Oikeudenmukaisuus
Palataan seuraavaksi alkuun, eli tarkastellaan oikeudenmukaisuuden käsitettä yleisen tason lisäksi myös yleisten taloudellisten oikeudenmukaisuuden käsitysten (Konservatiivinen, liberaali ja radikaali) näkökulmista.

Yksinkertainen lähtökohta olisi tietenkin leimata kaikki epätasaisuus tulonjaossa riistoksi, usein voimme näin tehdä, mutta tärkeää on selvittää miten ja miksi katsomme asianlaidan olevan näin. Eettisten tuomioiden tekeminen vaatii, keskittymistä siihen miksi ihmisillä alunalkaen oli eri suuruinen varasto siemenviljaa.

Jos niukan siemenviljan epätasainen jakautuminen johtuu erisuurista perinnöistä, sekä liberaalien ja radikaalien periaatteiden kannattajat katsoisivat syntyneiden tuloerojen olevan epäoikeudenmukaisia. Noiden näkemysten puolustajien mukaan kenenkään ei tarvitse työskennellä enempää vain sen vuoksi, että joku toinen on saanut perinnöksi enemmän. Vain konservatiivisen periaatteen kannattajan näkemyksen mukaan on aiheetonta sanoa epäreiluksi tai riistäväksi tuloksia, joissa siemenviljaa perinnöksi saaneet työskentelevät vähemmän kuin ne, jotka eivät ole perineet.

Entä jos jollakulla on pelkästään hyvän onnen ansiosta enemmän siemenviljaa kuin toisilla? Yksinkertaisessa viljamallissa voimme kuvitella, että vaikka ihmiset aloittaisivatkin samalla pääomalla, muutaman viikon kuluessa joillakuilla olisi hyvä onni ja he tuottaisivat enemmän kuin yhden nettoviljayksikön 3.5 päivän työllä, jolloin he voisivat kerätä enemmän kuin puoli yksikköä siemenviljaa, kun taas toisilla olisi huono onni ja he tuottaisivat vähemmän kuin yhden nettoyksikön työskennellessään 3.5 päivää. Jos huono-onniset kuitenkin kuluttaisivat yhden yksikön, he eivät kykenisi korvaamaan panostamaansa puolta siemenviljayksikköä, ja siksi heidän olisi työskenneltävä joka viikko enemmän kuin hyväonnisten-vaikka kaikilla tämän jälkeen olisikin yhtä hyvä onni. Radikaalin periaatteen kannattajien mielestä hyvä onni ei vaadi sen suurempaa uhrausta kuin huono onni, radikaalin periaatteen kannattajat pitäisivät siis edellistä epäreiluna. Konservatiivisten näkemysten kannattajien mukaan taas olisivat sitä mieltä että varallisuuden jakautuminen hyvän onnen kautta on reilua. Liberaalien näkemysten kannattajien kanta taas olisi epäselvä, sillä viikolla kun tuloerot syntyisivät liberaalit voisivat pitää tuloerojen syntymistä reiluna, mutta toisaalta seuraavina viikkoina ne olisivat epäoikeudenmukaisia, koska liberaali periaate ei anna moraalista oikeutta tuotanto-omaisuuden tuottamalle hyödylle.

Kolmas mahdollisuus olisi, että vahvemmat ottavat väkisin haltuunsa maan, joka sijaitsee lähinnä ihmisten kotikylää. Tällöin he pystyvät jatkuvasti tuottamaan enemmän kuin yhden yksikön viljaa 3.5 päivässä, koska heidän ei tarvitse kävellä yhtä pitkään päästäkseen pellolle ja sieltä pois, kun taas heikompien ihmisten olisi pakko kävellä työmatkoillaan kauemmassa jolloin he jatkuvasti tuottaisivat vähemmän. Vahvoille kasaantuu enemmän viljaa kuin heikoille, koska he käyttivät suurempaa voimaansa hankkiakseen kohtuutonta etua. Kuten näimme alkutilanteessa 1, alun perin enemmän siemenviljaa omistavat voivat helposti hankkia yhä lisää siemenviljaa ilman omaa työpanostaan, jos he voivat palkata muita ”vapailta” työmarkkinoilta tai lainata pääomaa toisille ”vapaillla” luottomarkkinoilla. Tässä tapauksessa kaikki kolme periaatetta (todennäköisesti jopa konservatiivi) tuomitsevat epäreiluksi ne voitot, jotka aiheutuvat kohtuuttoman edun hyväksikäytöstä.

Eettisesti haastavin tilanne on seuraavanlainen. Olemme alkutilanteessa 2, pääoma on jakaantunut tasaisesti, useimmat ihmiset työskentelevät 3.5 päivää viikossa-puoli päivää käyttäen pääomaintensiivistä tekniikkaa ja kolme päivää käyttäen työvoimaintensiivistä tekniikkaa. Nyt kuitenkin sata yritteliästä yksilöä tekee kolme ylimääräistä työpäivää käyttäen työvoimaintensiivistä tekniikkaa. Nämä sata pyrkyriä, sen sijaan että viettäisivät 3.5 vapaapäivää kuten heidän 900 kumppaniaan, käyttävätkin kolme vapaapäivää ensimmäisellä viikolla työskennellen pääomaintensiivisellä tekniikalla ja sen seurauksena lisäävät viljavarastoonsa puoli yksikköä siemenviljaa. Tässä tapauksessa he eivät hanki suurempaa viljavarastoaan perimällä, hyvällä onnella eivätkä kohtuutonta etua käyttäen. Sen sijaan heillä toisen viikon alussa on enemmän siemenviljaa kuin 900 muulla, koska he tekivät uhrauksen ja työskentelivät ensimmäisellä viikolla pidempään kuin muut. Sama uhraus voisi muodostua siitä, että he ensimmäisellä viikolla työskentelisivät yhtä kauan kuin toiset mutta paljon ahkerammin ja intensiivisemmin, tai kuluttaisivat vähemmän kuin yhden yksikön viljaa ja sen vuoksi säästäisivät ensimmäisellä viikolla enemmän kuin muut. Näyttää siltä, että jopa radikaalien tulisi pitäytyä käyttämästä riiston kaltaista termiä, kuvatessaan erisuuruisia tuloja viikolla kaksi, jolloin ahkerat tai kitsaat sata ihmistämme voivat työskennellä vähemmän kuin 900 kumppaniaan. Heidän lyhyempää työviikkoaan viikolla kaksi voitaisiin pitää yksinkertaisesti hyvityksenä heidän ensimmäisellä viikollaan tekemistään ylimääräisistä työpäivistä. On kuitenkin muistettava kolme tärkeää asiaa.

Ensinnäkin kapitalismin puolustajat yleisesti perustelevat eriarvoisuutta ikään kuin se olisi kauttaaltaan tämänkaltaisista syistä johtuvaa, vaikka ylivertaiset todisteet todistavat tämän olevan vähiten merkitsevä tuloerojen syy kapitalistisissa yhteiskunnissa. Toiseksi kaikilla tuhannella ihmisellä ei välttämättä ole tasavertaisia mahdollisuuksia työskennellä ensimmäisellä viikolla yli 3.5 päivää. Jotkut näistä tuhannesta ihmisestä saattavat olla yksinhuoltajaäitejä tms. Eikö se muuttaisi asennettamme siihen, ovatko erisuuret tulot viikolla 2 oikeutettuja vai eivät?

Vaikein ongelma on kuitenkin seuraava: Oletetaan, että kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet tehdä ylimääräisiä työpäiviä ensimmäisellä viikolla, mutta että vain sata ihmistä päättää tehdä niitä. Seuraavan viikon maanantaina niillä sadalla ahkeralla, jotka päättivät tehdä kolme ylimääräistä työpäivää ensimmäisellä viikolla, olisi yksi yksikkö siemenviljaa, kun taas kaikilla muilla olisi edelleen vain puoli yksikköä. Jopa omavaraisuuden sääntöjen vallitessa tämän mahdollistaisi sen, että ahkerat työskentelisivät vain yhden päivän viikossa ikuisesti, kun taas kaikkien muiden olisi yhä pakko työskennellä 3.5 päivää viikossa ikuisesti. Kun tätä olisi jatkunut vasta kaksi viikkoa, ahkerat olisivat tehneet viisi työpäivää vähemmän kuin muut ja siten saanet hyvinkin ”kohtuullisen” korvauksen ensimmäisellä viikolla tekemistään kolmesta ylimääräisestä työpäivästä. Missä vaiheessa tällainen kompensaatio muuttuu liialliseksi ja jatkuva eriarvoisuus sen vuoksi epäoikeudenmukaiseksi? Vielä hämmentävämpi on se seikka, että jos työmarkkinat tai luottomarkkinat ovat käytössä, sata ahkerinta ensimmäisellä viikolla voi piankin koota niin paljon siemenviljaa, ettei heidän itsensä enää koskaan tarvitse tehdä työtä, ja vielä sen jälkeen he voivat koota yhä suurempia varastoja siemenviljaa-ja samaan aikaan kaikki muut yhä työskentelevät 3.5 päivää viikossa. Ongelmana on se, että pieni eriarvoinen uhraus ensimmäisellä viikolla johtaa pysyvään eriarvoisuuteen juuri siksi, että pääoma tekee työstä tuottavampaa ja työ -ja luottomarkkinat sallivat enemmän pääomaa keränneiden ottaa omistukseensa osan muiden tuottavuuden kasvusta ilman, että he itse työskentelevät lainaan. Tämä ei tarkoita sitä, ettemmekö voisi laatia sääntöjä sille, missä ja miten meidän on vedettävä raja varhaisina viikkoina tehdyn uhrauksen palkintona tulevalle oikeutetulle tai epäoikeudenmukaiselle kompensaatioille. Kuitenkin on selvää, että vaikka alkuperäinen syy erisuuruisen viljavaraston syntyyn- erisuuruinen uhraus-voisikin oikeuttaa eriarvoisuuden kompensoimisen myöhemmin, mikä hyvänsä ensimmäisen viikon uhrauksesta kompensaationa saatu korvaus ei välttämättä ole reilu ja oikeudenmukainen.

oikeudenmukaisuudesta

2010-02-17T09:16:00.001-08:00

Aloitetaan aiheen käsittely nostamalla esille kolme yleistä käsitystä taloudellisesta oikeudenmukaisuudesta, sen jälkeeen nostetaan esille yksinkertainen talousmalli, johon kätkeytyy kuitenkin paljon käyttökelpoista tietoa.

Konservatiivinen periaate: (kannattajat Suomessa kokoomuksen piiristä, etenkin äärimmäisissä muodoissa). Maksu riippuu ihmisen henkilökohtaisen panoksen sekä hänen omistamiensa tuotatantovälineiden tuoman panoksen arvosta.

Perusteena konservatiiviselle periaatteelle on, että ihmisten tulisi saada talouden tuotoista sama osuus, minkä he itse tuotantovälineineen panostavat talouteen. Jos ajattelemme tavaroita ja palveluita tai talouden tuotoksia jättiläsmäisenä muhennospatana, ajatuksena on, että ihmiset keittiöön tuomiensa työvoiman ja tuotantovälineidensä kautta vaikuttavat siihen, miten iso annos muhennosta saadaan ja miten mehevää se on. Jos minun työpanokseni ja tuotantovälineeni saavat annoksen isommaksi ja mehevämmäksi kuin sinun työpanoksesi ja tuotantovälineesi, periaatteen mukaan on vain reilua että minä syön enemmän muhennosta tai otan suurempia suupaloja kuin sinä.

Vaikka tämä perustelu tuntuu ilmeisen houkuttelevalta, liittyy siihen yksi ongelma, jota voidaan nimittää vaikkapa rikkaan miehen pojan ongelmaksi. Periaatteen mukaan rikkaan miehen poika, joka on perinyt suuren määrän tuottavaa omaisuutta, pitäisi syödä tuhat kertaa niin paljon muhennosta kuin korkean koulutuksen saaneen, erittäin tuottavan, ahkerasti työskentelevän köyhän miehen pojan. Näin siitä huolimatta, että rikkaan miehen poika ei tee päivääkään työtä koko elinaikanaan ja köyhän miehen poika työskentelee 50 vuotta valmistaen tavaroita tai tarjoten palveluksia, joista on muille suurta hyötyä. Näin käy väistämättä, jos laskemme mukaan ihmisten omistamien tuotantovälineiden panoksen ja jos ihmisillä on erilaisia määriä koneita ja maata tai erilaisia määriä osakkeita yrityksistä, jotka omistavat koneet ja maan. On vaikea nähdä, miten omaisuuden perivät ihmiset ansaitsisivat enemmän tuottoa kuin ne jotka eivät peri. On mahdollista että perinnön jättänyt henkilö työskenteli ahkerammin tai kulutti vähemmän kuin muut hänen sukupolvensa ihmiset ja täten uhrasi enemmän kuin useimmat muut. On myös mahdollista, että perinnön jättänyt henkilö oli muita tuottavampi. Voimme katsoa, että suurempi uhraus tai suuremmat aikaansaannokset oikeuttaisivat suurempiin palkkioihin. Kuitenkaan näissä malleissa suurempaa uhrausta ei tehnyt tai suurempia tuloksia aikaansaanut perijä vaan se henkilö, joka jätti perinnön, ja niinpä perijä ei silllä perusteella ansaitse suurempaa varallisuutta. Jos katsomme, että palkinnot ansaitaan uhrauksilla tai henkilökohtaisella panostuksella, peritty omaisuus on vastoin kumpaakin normia, koska omaisuuden periminen ei ole uhraus eikä henkilökohtainen panostus. Parempi perustelu perintöoikeudelle on, että perintöoikeuden kieltäminen olisi epäreilua perinnön jättäjää kohtaan eikä perinnön saajia kohtaan. On kuitenkin syytä huomauttaa, että vanhempien sukupolvien varakkaiden jäsenten "oikeutta" luovuttaa työnsä tuloksia jälkeläisilleen on verrattava nuorempien sukupolvien edustajien oikeuteen aloittaa elämänsä yhteläisin taloudellisin mahdollisuuksin. Nämä kaksi oikeutta ovat ilmeisesti ristiriitaisia, ja niiden välillä tarvitaan jonkinlainen tuomio. Mutta ratkaistaan tämä asia miten tahansa, näyttää siltä että peritystä omaisuudesta tuloa nauttiavat hyötyvät epäreilusta edusta. (edellämainitun kun yhdistää myöhemmin tulevaan teoreettiseen talousmalliin, saamme paljon perusteita Suomalaisellekin perintöveromallille, ja sillekin huomautukselle jonka Osmo Soininvaara teki oikeistovoimien halusta poistaa perintöveroa.) Toisena pienenä yksityiskohtana, voidaan kertoa että esim Yhdysvalloissa ollaan tutkimuksen kautta päädytty arvioon, että jopa 80 prosenttia yksityishenkilöiden omaisuudesta tuli joko suorana perintönä tai perityn omaisuuden tuottona. Suomesta en omaa tutkimusdataa tästä seikasta, mutta mm, perintöverojärjestelmämme lienee merkittävästi pienentänyt tuota suhteellista osuutta.

Toinen tapa runsaamman työvälineiden määrän hankkimiseksi on hyvä onni. Työskentely tai investointi nousevaan tai taantuvaan yritykseen tai alaan on hyvää tai huonoa onnea usein. Kuitenkaan tuotantovälineiden epätasainen jakautuminen, mikä on seurausta onnen vaihteluista, ei ole tulosta erisuurista uhrauksista tai panoksista tai ihmisten ansioiden eroista. Onni on lähtökohtaisesti ansaitsematonta, ja siksi epätasaiset tulot, jotka johtuvat onnen vaihteluiden aikaansaamasta tuotantovälineiden epätasaisesta omistuksesta, tuntuvat myös epäoikeudenmukaisilta.

Kolmas tapa, jolla ihmiset hankkivat muita enemmän tuotantovälineitä on epäreilu tilanteen hyväksikäyttö. Ne jotka ovat vahvempia, joilla on paremmat yhteydet tai sisäpiirin tietoa tai jotka ovat muita valmiimpia käyttämään hyväkseen toisten onnettomuutta, voivat hankkia enemmän tuotantovälineitä laillisilla ja laittomilla keinoilla. Ilmeisestikin on epäoikeudenmukaista, jos tulojen epätasainen jakautuminen on tulosta siitä, että ihminen käyttää epäreilulla tavalla muita hyväkseen.

Viimeinen tapa tuotantovälineiden hankkimiseksi muita enemmän on reilulla tavalla saatujen tulojen käyttäminen tuotantovälineiden ostoon. Tuotantovälineiden tuottamaan tuloon liittyy kuitenkin vaikea moraalinen kysymys siinäkin tapauksessa, että nämä tuotantovälineet on ostettu tuloilla, joiden sovimme alun perin olevan reilulla tavalla ansaittuja. Myöhemmässä teoreettisessa mallissa havaitsemme, että työ -ja luottomarkkinat sallivat tuotannollista vaurautta omistavien ihmisten kaapata osan muiden ihmisten tuottavuuden kasvusta, joka syntyy muiden ihmisten tehdessä työtä tuotantovälineillä.Vaikka sopisimme, että jonkinlainen kompensaatio on oikeutettu kerran menneisyydessä tapahtuneen ansiokkaan teon vuoksi, käy kuitenkin ilmi, että työ -ja luottomarkkinat sallivat tuotantovarallisuutta omistavien neuvotella itselleen pysyvästi korkeammat tulot, jotka aikaa myöten kasvavat ilman uusia ansiokkaita tekoja. Tästä syntyy se ongelma, että jopa reilulla tavalla hankitun tuotantovarallisuuden omistaminen voi hyvinkin tuoda tullessaan lisätuloja, jotka-vaikka alun perin olivatkin reilua tuloa-muuttuvat jossakin pisteessä kaiken aikaa epäreilummiksi. Yksinkertainen viljamalli, joka on jäljempänä valaisee hyvin ongelmaa.

Liberaali periaate: Maksu riippuu vain yksilön henkilökohtaisesta panoksesta.

Liberaalin periaatteen kannattajat pitävät suurinta osaa pääomatuloista epäoikeudenmukaisina, mutta väittävät että kaikilla on oikeus oman työnsä hedelmiin. Tämän näkökannan perustelut vaikuttavat vankoilta, jos minun työpanokseni edistää paremmin yhteiskunnallista kehitystä, on vain oikein, että minä saan paremman palkkion. Minähän en riistä muita, vaan he riistäisivät minua, jos he maksaisivat minulle vähemmän kuin on minun henkilökohtainen panokseni arvo. Tarkempi tarkastelu kuitenkin paljastaa, että samat perustelut mitkä torjuvat konservatiivisen periaatteen, käyvät argumentiksi liberaalia periaatetta vastaan.

Taloustieteiljät määrittelevät mihin tahansa tuotantopanokseen sijoitetun työn tuon panoksen rajatuotoksi. Toisin sanoen, jos lisäämme yhden kysymyksessä olevan panosyksikön kaikkiin tuotannossa jo käytettyihin tuotantopanoksiin, paljonko tuotannon arvo kasvaisi? Vastaus määritellään kysymyksessä olevan panoksen rajatuotoksi. Erilaisten työsuoritusten rajatuotos riippuu etupäässä kuhunkin työntekijäryhmään kuuluvien ihmisten lukumäärästä ja heidän käytössään olevien muusta kuin työstä koostuvien panosten määrästä ja laadusta. Mutta tämän ohella useimmat jäljelle jäävät erot ihmisten henkilökohtaisessa tuottavuudessa aiheutuvat henkilökohtaisista eroista, johin ihmiset eivät voi vaikuttaa ja joita ei voida johtaa heidän uhraustensa eroavuuksista. Kuuluisa brittiläinen taloustieteilijä Joan Robinson huomautti jo kauan sitten, että olipa kone tai maapala miten tuottava tahansa se tuskin antaa aihetta moraaliseen vaatimukseen maksaa mitään sen omistajalle. Samalla lailla voidaan väittää, että olivatpa korkea ÄO tai 160 kilon lihasmassa miten "tuottavia" tahansa se ei merkitse, että tällaisen ominaisuuden haltija ansaitsisi enemmän palkkaa kuin joku toinen, joka on vähemmän lahjakas ja joka tekee yhtä suuren uhrauksen. Lopputuloksena on, että "geneettinen arpa" vaikuttaa suuresti siihen miten arvokas ihmisen työpanos voi olla. Kuitenkaan geneettinen arpa ei yhtään sen reilumpi kuin perintöarpa-mikä osoittaa että taloudellisen oikeudenmukaisuuden käsitteenä liberaali periaate kärsii samoista virheistä kuin konservatiivinenkin periaate.

Radikaali periaate: Maksu ponnistusten tai yksikön tekemien henkilökohtaisten uhrausten mukaan.

Koska panoksen erot aiheutuvat lahjakkuuden, koulutuksen, työtehtävien, onnen ja ponnistamisen eroista, ainoa tekjä, joka radikaalin periaatteen mukaan ansaitsee ylimääräistä palkitsemista on ylimääräinen ponnistus. Ponnistuksella tarkoitetaan henkilökohtaista uhrausta yhteiskunnallisen tavoitteen puolesta. Se voi merkitä pidempää työpäivää, epämiellyttävämpää , intensiivisempää, vaarallisempaa tai epäterveellisempää työtä.Periaatteen kantava peruste on se, että ihmisten tulisi syödä muhennospadasta samassa suhteessa kuin he uhrautuvat muhennoksen valmistamiseksi. Tämän ajattelumallin mukaan mikään muu tekijä kuin uhrausten erisuuruus ei voi oikeuttaa sitä, että yksi söisi enemmän muhennosta kuin toinen.

Yllättäen myös tässäkin periaatteessa on oma ongelmansa, jota voidaan nimittää vaikkapa kalliin sairauksen ongelmaksi. Oletetaan että joku on tehnyt keskiarvoa vastaavia uhrauksia 15-vuoden ajan kuluttanut sinä aikana keskiarvoa vastaavasti. Yhtäkkiä tämä henkilö sairastuu erittäin kallista hoitoa vaativaan sairauteen, jos rajoitamme tässä tapauksessa yksilön kulutuksen hänen uhrauksiaan vastaavalle tasolle meidän olisi pakko kieltää inhimmillinen hoito tässä tapauksessa. Onkin aivan eri kysymys onko talous reilu ja oikeudenmukainen, vai inhimmillinen. Vaikka oikeudenmukaisuuteen uskova ajatteleva ihminen on varmasti yhtä mieltä siitä, että ihmisiä tulisi palkita tekemiensä uhraustensa pohjalta, pakottaa tämä sama oikeudenmukaisuuden taju myös meitä pitämään huolta tarpeessa olevista. Siis oikeudenmukainen talous, joka jättäisi sairaan potilaan kuolemaan ei olisi inhimmillinen, eikä tätä myöten haluttava. Meidän on siis haettava taloutta, joka on paitsi oikeudenmukainen ja palkitsee ihmistä hänen tekemiensä uhrausten ja ponnistusten mukaan, niin myös on inhimmillinen ja ottaa hänen tarpeensa huomioon.

2010-02-17T09:08:00.000-08:00

Julkisten hyödykkeiden ongelma

Julkinen hyödyke on ihmisten taloudellisen toiminnan tuloksena tuotettu hyödyke, joka on kaikissa suhteissa tarkoitettu jokaisen, ei ainoastaan yhden yksityisen kuluttajan kulutettavaksi. Toisin kuin yksityinen hyödyke, kuten paita tai alusasu, joka vaikuttaa vain käyttäjäänsä, julkinen hyödyke, kuten saasteiden vähentäminen, vaikuttaa useimpiin ihmisiin. Ketään ei voida sulkea kuluttamasta julkista hyödykettä tai hyötymästä julkisen hyödykkeen olemassaolosta. Tämä ei tarkoita että kaikilla yksilöillä olisi sama maku julkisten hyödykkeiden suhteen, sen enempää kuin kaikilla ei ole sama maku yksityisten hyödykkeidenkään suhteen. Itse saatan arvostaa enemmän yksityisissä hyödykkeissä vaikkapa appelsiineja kuin banaaneja ja julkisissa hyödykkeissä puolestaan enemmän saasteiden vähentämistä, kuin armeijan tuomaa turvallisuutta jne. Toiset taas saattavat arvottaa nämä asiat päinvastoin. Mutta toisin kuin yksityisten hyödykkeiden tapauksessa, jossa banaaneista pitävät voivat ostaa banaaneja ja appelsiineistä pitävät kyseisiä hedelmiä, niin julkisten hyödykkeiden tapauksessa kaikkien on kulutettava yhtälailla edellämainittuja julkisia hyödykkeitä riippumatta siitä miten he niitä arvottavat. Me emme voi tarjota enempää saasteiden vähentämistä niille kansalaisille, jotka sitä arvottavat korkeammalle, emmekä puolestaa enempää panostusta sotilasmenoihin niille jotka niitä arvostavat. Siinä missä kulutamme eri määriä yksityisiä hyödykkeitä, elämme kaikki samassa julkisten hyödykkeiden maailmassa.

Tutkitaan seuraavaksi mitä tapahtuisi, jos jättäisimme markkinoille päätöksenteon siitä, paljonko niukoista tuotantoresursseista osoitetaan julkisten hyödykkeiden tuottamiseen. Markkinat tuottavat vain hyödykkeitä, joille on efektiivinen kysyntä, eli ostajat ovat halukkaita ja kykeneviä maksamaan niistä. Vaan mitä syytä ostajalla olisi maksaa julkisesta hyödykkeestä? Ensinnäkin, arvostampa jotakin julkista hyödykettä kuinka paljon tahansa, voin nauttia vain murto-osan kaikesta yhteiskunnallisesta hyödystä, joka koituu tämän hyödykkeen lisäämisestä, koska en voi estää myös muita, jotka eivät maksa siitä, käyttämästä sitä hyödykseen. Yhteiskunnallinen rationaalisuus vaatii,että yksilö ostaa julkista hyödykettä aina siihen määrään saakka, että viimeisen hänen ostamansa yksikön kustannukset ovat yhtä suuret kuin kaikkien hänen ostoksestaan hyötyvien yhteensä saamat hyödyt. Kuitenkin yksilön kannalta on rationaalista ostaa julkista hyödykettä vain siihen määrään saakka, että viimeisen hänen ostamansa yksikön kustannukset ovat yhtä suuret kuin hänen itsensä ostoksestaan nauttima hyöty, Kun yksilöt ostavat julkisia hyödykkeitä vapailta markkinoilta, heillä ei ole mitään aihetta ottaa ostopäätöstä tehdessään huomioon muille ihmisille koituvaa hyötyä, Sen vuoksi he kysyvät paljon vähemmän kuin on yhteiskunnallisesti tehokasta, jos he ylipäätänsä ostavat mitään, Tiivistettynä markkinoiden kysyntä on paljon pienempi kuin julkisten hyödykkeiden yhteiskunnallinen rajahyöyty.

Toinen tapa tarkastella ongelmaa on havaita, että jokaisella julkisen hyödykkeen potentiaalisella ostajalla on syy odottaa ja toivoa, että joku toinen ostaa sen. Kärsivällinen ostaja voi olla "vapaamatkustajana" muiden ostoksilla, koska maksamattomia kansalaisia ei voida estää hyötymästä julkisista hyödykkeistä. Jos kaikki kuitenkin odottavat, että joku toinen tuhlaisi kovalla työllä ansaitsemansa tulot julkisiin hyödykkeisiin, kukaan ei osoita julkisten hyödykkeiden efektiivistä kysyntää markkinapaikalla. Vapaamatkustus on yksilön kannalta rationaalista julkisten hyödykkeiden tapauksessa, mutta se johtaa julkisten hyödykkeiden efektiiviseen kysyntään, joka on paljon niiden todellista yhteiskunnallista hyötyä pienempi. Havainnollistetaan tätä myöhemmin julkisten hyödykkeiden pelillä.

Entä Mikä estää julkisesta hyödykkeestä hyötyviä ihmisiä liittoutumasta ja ilmaisemasta yhdessä kysyntäänsä? Ongelmana on se, että ihmisillä on taipumus valehdella, paljonko he hyötyisivät. Jos julkisen hyödykkeen käyttäjien yhteenliittymät ovat vapaaehtoisia, niin riippumatta siitä, paljonko todella hyödyn julkisen hyödykkeen käyttämisestä, minulle on edullisempaa teeskennellä, että hyödy siitä mitään. Silloin voin kieltäytyä liittymästä yhdistykseen, vältyn maksamasta mitään ja tiedän varsin hyvin, että minä itse asiassa kuitenkin hyödyn yhdistyksen olemassaolosta. Jos yhteenliittymät eivät ole vapaaehtoisia-eli jos hallitus värvää ihmiset julkista hyödykettä käyttäviin liittymiin-ihmisillä on silti hyvä syy aliarvioida sitä, paljonko he hyötyvät, jos jäsenmaksut perustuvat saadun hyödyn määrään. Tässä kohdassa ongelman tärkeäksi osaksi muodostuu se, että kaikki ihmiset eivät hyödy tasapuolisesti erilaisista julkisista hyödykkeistä Jos tietäisimme, että kaikki aidosti arvostaisivat puolustuskykyisempää armeijaa, vain harva esittäisi vastalauseensa, jos kaikki määrättäisiin maksamaan armeijan kustannuksista yhtä paljon. Kuitenkin on hyvä syy olettaa, että asia ei ole näin. Jos me tässä tapauksessa uskomme, että maksujen pitäisi olla suhteessa itse kunkin saamaan hyötyyn, kaikilla on hyvä syy teeskennellä, että he hyöytyvät vähemmän kuin todellisuudessa hyötyvät. Jos ei-vapaaehtoisen kuluttajien liittouman ilmaisema efektiivinen kysyntä perustuu näihin yksilön kannalta rationaalisiin aliarviointeihin, se vieläkin aliarvioi merkittävästi ihmisen julkisesta hyödykkeestä saamia todellisia yhteiskunnallisia hyötyjä, ja sen vuoksi päätyy kysymään julkista hyödykettä vähemmän kuin on yhteiskunnallisesti tehokasta tai optimaalista.

Kaiken kaikkiaan taloustieteilijöiden vapaamatkustamisen haluksi sanoman ongelman sekä julkisen hyödykkeen kuluttajien liittouman organisoimisen ja ylläpitämisen aiheuttamien tomintakulujen vuoksi markkinoiden kysyntä ennustettavasti on pienempi kuin todellinen yhteiskunnallinen hyöty, joka saadaan julkisten hyödykkeiden käytöstä. Ellei julkisen hyödykkeen tuotantoon liity mitään ulkoisvaikutuksia, jolloin markkinoiden tarjontakäyrä osoittaa tarkasti julkisen hyödykkeen tuottamisesta aiheutuvan yhteiskunnallisen rajakustannuksen, markkinoiden tuotannon ja kulutuksen tasapainotaso on huomattavasti pienempi kuin yhteiskunnallisesti tehokas taso, koska markkinoiden kysyntä sijaitsee merkittävästi julkisen hyödykkeen todellisen yhteiskunnan rajahyödyn alapuolella. Jos siis jätämme asian vapaiden markkinoiden ja vapaaehtoisten yhteenliittymien päätettäväksi, niukkoja tuotannollisia resurssejamme käytetään tuskin lainkaan julkisten hyödykkeiden tuottamiseen, ovatpa ne todellisuudessa miten arvokkaita tahansa.

Sillä että saasteiden vähentäminen on julkinen hyödyke, on merkittäviä vaikutuksia vihreään kulutukseen vapaiden markkinoiden talouksissa. On koko joukko halpoja pesuaineita, jotka saavat pyykkini hyvin valkoiseksi mutta aiheuttavat merkittävää vesistön saastumista. Vihreät pesuaineet taas ovat kalliimpia ja eivät tuota aivan yhtä hyvää pesutulosta, mutta aiheuttavat vähemmän ympäristöongelmia.Teenpä sitten yhteiskunnallisesti vastuullisen valinnan tai en, koska saastumisen vähentäminen on julkinen hyödyke, markkinat tarjoavat minulle liian vähän syitä tehdä yhteiskunnallisesti tehokas valinta. Omaa etuani ajaa parhaiten se, että punnitsen ylimääräisten kustannusten ja valkopyykin heikomman pesutuloksen aiheuttamaa haitta ja vertaan ympäristön puhdistumisesta minulle koituvaa hyötyä, joka saavutettaisiin, jos käyttäisin ympäristöystävällisempää pesuainetta. Kuitenkin minun ohellani on luultavasti monia muitakin, jotka myös hyötyvät puhtaammasta ympäristöstä, jos minä ostan ympäristöystävällisempää pesuainetta, valitettavasti markkinat eivät tarjoa mitään hyvää syytä ottaa heidän etujaan huomioon.

Pahinta on, että jos epäilen muiden ajattelevan vain omaa etuaan valitessaan pesuaineensa eli en usko heidän välittävän minulle tai muille koituvasta hyödystä heidän valitessaan vihreän pesuaineen, ja käytän itse ympäristöystävällisempää tuotetta ottaen heidän etunsa huomioon, teen omien etujeni vastaisen päätöksen ja otan lisäksi riskin, että minua käytetään hyväksi. Yhteenvetona saastumisen estäminen on julkinen hyödyke, markkinoiden houkutukset ovat perverssejä eli ne saavat ihmiset kuluttamaan vähemmän vihreästi ja enemmän saastuttavasti kuin on yhteiskunnallisesti tehokasta. Ympäristölle ja yhteiskunnan edulle on tärkeää se, miten paljon ihmiset jättävät huomiotta perverssit markkinoiden houkutukset ja perustavat toimintansa ympäristön tilaa koskevaan huolestumiseen, muista-myös tulevista polvista-piittamiseen tai ei markkinataloudellisiin yhteiskunnallisiin kimmokkeisiin. Tämä ei tee markkinoiden houkutuksia yhtään vähemmän perverssiksi.

Näistä pesuaine-esimerkistä voit saada lisätietoa Christine Canning: The laundry detergent market, Household and personal products industry, huhtikuu 1996.

Markkinatalouden ongelmia

2010-02-03T08:49:00.000-08:00

Tarvittavia taustatietoja ja määritelmiä

Tehokkuuskriteerit

Yksinkertaisesti esitettynä tehokkuuden kriteerit sanovat, että jos jonkin toimenpiteen keille tahansa ihmisille tuottama kokonaisetu on suurempi kuin keille tahansa ihmisille aiheutuva kokonaiskustannus, on tehokasta suorittaa toimenpide. Jos taas kokonaiskustannukset ovat suuremmat kuin kokonaisetu, sen suorittaminen on tehotonta.

Voimme kuvata tehokkuuskriteereitä käyttämällä varsin käyttökelpoista kuvaajaa. Oletetaan, että tiedämme jokaisen omenan kasvattamisesta yhteiskunnalle aiheutuvat kustannukset. Toisin sanoen tiedämme, paljonko esimerkiksi yhteiskunnan niukkaa viljelysmaata, työvoimaa, lannotteita jne. tarvittiin kasvattamaan kukin omena, ja tiedämme myös, paljonko torjunta-aineita siihen tarvittiin ja paljonko kustannuksia yhteiskunnalle aiheutui, kun enemmän torjunta-aineita valui pohjaveteen. Sanomme tätä omenoiden kasvattamisen yhteiskunnalliseksi kustannukseksi ja nimitämme ensimmäisen-tai seuraavan-omenan kasvattamisesta aiheutuvia kustannuksia yhteiskunnalliseksi rajakustannukseksi, merkitään sitä MSC:llä. Oletetaan, että tunnemme myös yhteiskunnalle tulevat tuotot siitä, että vielä yksi omena saadaan kulutettavaksi. Viimeisen (tai seuraavan) omenan yhteiskunnallinen tuotto on nimeltään omenien yhteiskunnallinen rajahyöty, merkitään sitä MSB:llä. Olettakaamme nyt, että mitä enemmän omenia olemme jo kuluttaneet, sitä vähemmän tuottoa yksi lisäomena antaa, ja mitä enemmän omenia olemme jo tuottaneet, sitä kalliimmaksi yhteiskunnalle käy kasvattaa vielä yksi omena. Jos tässä tapauksessa piirrämme omenoiden määrän vaaka-akselille ja yhteiskunnallisen rajahyödyn ja yhteiskunnallisen rajakustannuksen pystyakselille, rajahyödyn käyrä kaartuu alaspäin ja rajakustannusten käyrä kaartuu ylöspäin kuten kuvassa. Erityisen hyödyllistä tässä kuvaajassa on se, että se antaa meille mahdollisuuden päättää, montako omenaa meidän pitäisi tuottaa ja kuluttaa, toisin sanoen yhteiskunnallisesti tehokkaan tai optimaalisen tuotettavien omenien määrän A(0). Se on määrä, jossa viimeisen tuotetun omenan yhteiskunnallinen rajakustannus MSC on yhtä suuri kuin viimeisen kulutetun omenan yhteiskunnallinen rajahyöty MSB. Voimme osoittaa, että yhteiskunnallisesti tehokas eli optimaalinen omenien tuottamisen ja kulutuksen määrä on juuri se määrä, jossa MSC –ja MSB-käyrät leikkaavat toisensa. Mikä tahansa pienempi tai suurempi tuotannon ja kulutuksen taso tarjoaa mahdollisuuden yhteiskunnallisen nettohyödyn kasvattamiseen ja on siten ristiriidassa tehokkuuskriteerin kanssa.

Tarjonnan ja kysynnän mikrolaki

Tarjonnan ja kysynnän mikrolain mukaan vapailla markkinoilla yhtenäinen hinta hakee tasapainotilaa, kunnes se yksikkömäärä, jonka ostajat haluavat ostaa, on yhtä suuri kuin se määrä, jonka myyjät haluavat myydä. Kuvassa olevan kaavion mukaisesti tarjonnan ja kysynnän mikrolaki määrää, että markkinat päätyvät siihen hintaan, jonka kohdalla tarjontakäyrä ja kysyntäkäyrä leikkaavat ja siihen määrään, joka on vaaka-akselilla tämän leikkauspisteen alapuolella. Tätä hintaa ja tätä ostettujen ja myytyjen tuotteiden määrää sanotaan tasapainohinnaksi ja tasapainomääräksi, joten toinen tapa ilmaista tarjonnan ja kysynnän mikrolaki on: markkinat asettuvat tasapainohintaan, ja jos markkinat ovat vapaat, tuotettujen ja kulutettujen tuotteiden määrä on tasapainomäärä.

Perustelut tarjonnan ja kysynnän mikrolaille ovat seuraavat: Oletetaan, että käypä markkinahinta on korkeampi kuin tasapainohinta. Kun katsomme tämän hinnan kohdalta, paljonko ostajat ovat valmiita ostamaan ja vertaamme sitä määrään, jonka tuottajat ovat valmiita myymään, huomaamme markkinoiden kysyntäkäyrästä ja tarjontakäyrästä, että ostajat eivät ole valmiita myyjien tarjoamaa tavaraa tällä hinnalla, sillä markkinoilla on tällä hinnalla tavaran ylitarjontaa. Mitä voimme olettaa myyjien tekevän? Ylitarjontatilanteessa myyjät jakautuvat kahteen ryhmään: niihin, jotka onnekseen saavat myydyksi tuotteensa hintaan, ja niihin jotka eivät saa myydyksi haluamaansa määrää ja ovat sen vuoksi turhautuneita. Niillä jotka eivät pysty myymään tuotteitaan on kiusaus laskea pyytämäänsä hintaa käyvän markkinahinnan alapuolelle päästäkseen turhautuneiden myyjien joukosta menestyvien myyjien joukkoon, ja siten he painavat markkinahintaa alemmas kohti tasapainohintaa. Huomatessaan markkinoilla olevan ylitarjontaa ostajilla on myös kiusaus ostaa vain käypää markkinahintaa halvemmalla, sillä he tietävät, että markkinoilla on turhautuneita myyjiä, jotka olisivat valmiit myymään tuotetta käypää hintaa alhaisemmalla hinnalla. Tämä on toinen tekijä, joka pakottaa markkinahintaa alaspäin kohti tasapainohintaa.

Toisaalta voimme olettaa, että käypä markkinahinta on alhaisempi kuin tasapainohinta, Jos katsomme tämän hinnan kohdalta, jonka tuottajat ovat valmiit myymään, huomaamme markkinoiden kysyntäkäyrästä ja tarjontakäyrästä, että myyjät eivät ole halukkaita myymään tähän hintaan niin suurta määrää kuin ostajat ovat halukkaat ostamaan. Toisin sanoen, tällä hinnalla tuotteesta on markkinoilla ylikysyntää. Mitä voimme odottaa ostajien tekevän? Ylikysynnän tilanteessa ostajat jakautuvat kahteen ryhmään: niihin, jotka onnistuvat ostamaan haluamansa tuotteen, ja niihin, jotka eivät pysty ostamaan kaikkia haluamiaan tuotteita ja ovat sen vuoksi turhautuneita. Niillä, jotka eivät pysty ostamaan haluamaansa määrää, on kiusaus nostaa hintatarjoustaan käypää hintaa ylemmäs kohti tasapainohintaa. Myys myyjillä on kiusaus myydä vain käypää markkinahintaa korkeammalla hinnalla, kun he huomaavat markkinoilla olevan ylikysyntää, sillä he tietävät, että jotkut turhautuneet ostajat ovat valmiit maksamaan käypää markkinahintaa korkeamman hinnan. Tämä on toinen tekijä, joka pakottaa markkinahintaa ylöspäin kohti tasapainohintaa.

Markkinafundamentalistien unelmat
Oikeistolaisten käsitys vapaan markkinatalouden hyvästä vaikutuksesta on periaatteessa helppo käsittää. Idea on se, että oikeistolaisten ideologia näyttää meille, miten pyrkimys ajaa omaa etua ympäristössä, jossa muut yksilöt pyrkivät omalta osaltaan samaan, saa aikaan kilpailua ja tuo kilpailu johtaa vieläpä yhteiskunnan haluamien tuotteiden tuottamiseen siinä määrin kuin yhteiskunta niitä haluaa. Mutta miten tämä ihme tapahtuu?

Olettakaamme, että kuluttajien halu saada omenoita kasvaa ja heidän halunsa syödä appelsiineja vähenee-olkoon syy sitten mikä tahansa. Vapaat markkinat toimivat tässä niin, että kuluttajien maun muutokset siirtävät omenoiden markkinointikysyntäkäyrää oikealle osoittaen, että kuluttajat haluavat nyt enemmän omenoita syödäkseen kulloisellakin omenoiden hintatasolla, ja appelsiinien markkinakysyntäkäyrää vasemmalle osoittaen, että kuluttajat haluavat nyt vähemmän appelsiineja kulloisellakin appelsiinien hintatasolla-mikä johtaa omenoiden ylikysyntään ja appelsiinien ylitarjontaan niiden vanhoilla tasapainohinnoilla. Tarjonnan ja kysynnän mikrolaki nostaa omenoiden hintaa ylöspäin, kunnes omenoiden ylikysyntä eliminoituu. Kun omenoista maksetaan uutta, korkeampaa hintaa, tarjonnan laki kertoo meille, että entiset omenoiden viljelijät ja kaikki muut, jotka omenoiden korkean hinnan ansiosta tulisivat alalle, kasvattaisivat omenoiden tuotantoa ostamalla muun muassa lisää maata, työvoimaa tai lannoitteita. Kun appelsiineista puolestaan maksettaisiin uutta alhaisempaa hintaa, tarjonnan laki kertoo, että appelsiinien viljelijät vähentäisivät appelsiinien tuotantoa käyttämällä niiden kasvattamiseen vähemmän maata, työvoimaa ja lannoitteita.

Voimme yhdistää kuvan tehokkuuden kriteerit ja kuvan tarjonta ja kysynnän nähdäksemme miten hyvin pätee päätelmä siitä, että markkinat kahlitsevat yksilöiden rationaalista käyttäytymistä tuottaakseen yhteiskunnallisesti rationaalisia tuloksia. Tarjonnan ja kysynnän mikrolain mukaan markkinoiden lopputuloksena on tasapainotulos, ja tuotettujen ja kulutettujen omenoiden lukumäärä löytyy vaaka-akselilta juuri siitä kohdasta, jossa markkinoiden tarjontakäyrä leikkaa yhteiskunnallisten hyötyjen marginaalikäyrän. Niinpä markkinoiden aikaansaama tulos tuottaa yhteiskunnallisesti tehokkaan lopputuloksen jos ja vain jos markkinoiden tarjontakäyrä yhtyy yhteiskunnallisten hyötyjen marginaalikäyrään. Voimme ilmaista asian toisin sanomalla, että jos ja vain jos markkinoiden tuotanto on hyvin lähellä yhteiskunnallisten kustannusten marginaalia ja markkinoiden kysyntä on hyvin lähellä yhteiskunnallisten hyötyjen marginaalia, vapaiden markkinoiden aikaansaama tulos on yhtä kuin yhteiskunnallisesti tehokas tulos.

Mutta kuvastavatko markkinoiden tarjonta ja kysyntä kohtuullisen tarkasti yhteiskunnallisia marginaalikustannuksia ja –hyötyjä? Jos markkinoiden tarjonta ja kysyntä ovat jokseenkin lähellä todellisia yhteiskunnallisia marginaalikustannuksia ja –hyötyjä, ostajien ja myyjien yksilötasolla rationaalinen käytös ja tarjonnan ja kysynnän mikrolain vaikutukset toimisivat yhteiskunnan eduksi, koska ne ohjaisivat tavaroiden ja palvelujen tuotantoa ja kulutusta kohti yhteiskunnallisia kustannuksia tai hyötyjä, nämä tasapainottavat voimat siirtäisivät meitä kohti uutta yhteiskunnallisesti tehokasta tulosta. Markkinat tarjoaisivat tehokkaan niukkojen tuotantoresurssien jaon. Toisaalta, jos markkinoiden tuotannon ja yhteiskunnallisten marginaalikustannusten ja/tai markkinoiden kysynnän ja yhteiskunnallisten marginaalihyötyjen välillä on merkittäviä eroja, ostajien ja myyjien yksilötason rationaalinen käyttäytyminen ja tarjonnan ja kysynnän mikrolaki toimivat yhteiskunnan etua vastaan ohjaamalla meidät tuottamaan liian vähän tiettyjä tavaroita ja liian paljon toisia. Toisin sanoen luottamalla markkinavoimiin päätyisimme jatkuvasti ohjaamaan tuotannollisia resursseja tehottomasti.

Markkinoiden tarjonta kuvastaa selkeästi ja edustaa tavaroiden ja palvelusten todellisten myyjien osaksi tulevia kustannuksia, markkinoiden kysyntä edustaa tavaroiden ja palvelusten todellisten ostajien saamia hyötyjä. Näitä kutsutaan yleisesti ”yksityisiksi kustannuksiksi” ja ”yksityisiksi hyödyiksi”. Järkevä ostaja ostaa tuotetta niin kauan kuin yhden lisäyksikön hänelle tuottama henkilökohtainen hyöty on vähintään yhtä suuri kuin se hinta, joka hänen on siitä maksettava. Toisin sanoen, hänen henkilökohtainen rajahyötykäyränsä on hänen yksilöllinen kysyntäkäyränsä. Koska markkinoiden kysyntäkäyrä on yksinkertaisesti kaikkien yksilöllisten kysyntäkäyrien summa, markkinoiden kysyntäkäyrä on kaikkien yksilöllisten rajahyötykäyrien summa. Järkevä myyjä myy niin kauan kuin yhden lisäkappaleen tuottamisesta hänelle aiheutuvat kustannukset ovat pienemmät tai yhtä suuret kuin se hinta, jonka hän sen myymisestä saa. Toisin sanoen, hänen yksilöllinen rajakustannuskäyränsä on yhtä kuin hänen yksilöllinen tarjontakäyränsä. Koska markkinoiden tarjonta on yksinkertaisesti kaikkien yksilöllisten tarjontakäyrien summa, markkinoiden tarjontakäyrä on kaikkien yksilöllisten rajakustannuskäyrien summa. On siis kysyttävä: poikkeavatko yksityiset kustannukset ja hyödyt yhteiskunnallisista kustannuksista ja hyödystä ja jos poikkeavat niin milloin?

Nykyinen termi, yhteiskunnallisten ja yksityisten tuotantokustannusten erolle on ”tuotannon ulkoisvaikutukset”. Nimitys, jota käytetään kulutuksen sosiaalisten hyötyjen ja yksityisten hyötyjen erotuksesta, on ”kulutuksen ulkoisvaikutukset”. Nämä ulkoisvaikutukset voivat olla negatiivisia, jos joku muu kuin myyjä kantaa osan tuotannon aiheuttamista kustannuksista, jolloin yhteiskunnalliset kustannukset ovat suuremmat kuin yksityiset kustannukset, tai jos joku muu kuin ostaja epäsuorasti kärsii ostajan kulutuksesta, jolloin yksityiset hyödyt ovat suuremmat kuin yhteiskunnalliset hyödyt. Ulkoisvaikutukset voivat olla positiivisia, jos tuotannon yksityiset kustannukset ovat suuremmat kuin yhteiskunnalliset kustannukset tai jos kulutuksen yhteiskunnalliset hyödyt ovat suuremmat kuin yksityiset hyödyt. Nyt pääsemme erittäin tärkeään vaiheeseen, vapaata markkinataloutta ihannoivat oikeistopojut, olettavat että ulkoisvaikutukset ovat merkityksettömiä, vain tästä oletuksesta voi seurata se että markkinat toimivat mekanismeina, jotka onnistuneesti kahlitsevat yksityiset edut yhteiskunnalliseen päämääriin, eli markkinat ovat merkittävä tehokkuutta luova koneisto, joka tarvitsevat vain vähän yhteiskunnallista ohjausta.

Esimerkki ulkoisvaikutuksista
Mikäli jätämme markkinoiden päätettäväksi autojen hinta sopeutuu kysynnän ja tarjonnan mikrolain mukaisesti, kunnes saavutaan tasapainopiste, eli markkinoilla ei ole enää yli –tai alitarjontaa. Esitetään nyt kysymys, onko tämä likimain sama määrä autoja, mitä on yhteiskunnallisesti tehokasta tai optimaalista tuottaa ja kuluttaa. Yhteiskunnallisesti tehokas autojen tuotannon ja kulutuksen taso on kohdassa, jossa yhteiskunnallisten rajakustannusten (MSC) käyrä leikkaa yhteiskunnallisten rajahyötyjen (MSB) käyrän, ja jos autoille piirretty markkinoiden mukaisesti määräytynyt kysyntäkäyrä yhtyy tähän edellä mainittuun yhteiskunnallisten rajahyötyjen käyrään, niin markkinoiden tuottama tulos on tehokas tulos. Missään muussa tapauksessa se ei ole tehokas tulos.

Tehdään nyt oletus, että autoille piirretty markkinoiden tarjontakäyrä lähenee jokseenkin tarkasti autojen valmistajille ja myyjille koituvia yksityisiä rajakustannuksia. Autonvalmistajat saavat autosta hinnan, joka on jonkin verran auton tuotantokustannuksia korkeampi, he tuottavat ja myyvät auton. Tässä tapauksessa autoille piirretty markkinoiden tarjontakäyrä lähenee varsin tarkasti autojen valmistusten yksityisten rajakustannusten käyrää S =MPC. Ongelmaksi kuitenkin muodostuu se, että mikäli autojen valmistajille henkilökohtaisesti koituvien kustannuksien lisäksi syntyy kustannuksia ulkopuolisille tahoille, ei ole mitään syytä olettaa autonvalmistajien ottavan niitä huomioon. Jos siis Detroitissa autoja valmistavat yritykset myös saastuttavat ilmaa tavalla, joka aiheuttaa happamia sateita, Kanadan ja Yhdysvaltojen itäosissa metsiä ja järviä omistavien tai käyttävien henkilöiden tappioita ei oteta huomioon, kun tuotettavien autojen määrästä päättävät tekevät laskelmiaan. (Samaten ei oteta huomioon myöskään yksityishenkilöille saasteista tulevia terveydenhoito kuluja jne…)Kuitenkin auton valmistamiseen tarvittavan teräksen, kumin ja työvoiman kustannusten-joista autojen valmistajat vastaavat-lisäksi happamien sateiden jne. kustannukset ovat osa autojen valmistuksen yhteiskunnallisista kustannuksista, vaikka autojen valmistajat eivät niistä vastaakaan. Teräksen, kumin ja työvoiman hintaan, on lisättävä autojen valmistuksesta johtuvan happaman sateen, terveysvaikutusten jne. aiheuttamat vahingot. jos haluamme tietää kaikki yhden uuden auton valmistuksesta aiheutuvat yhteiskunnalliset kustannukset. Auton valmistuksen yhteiskunnallinen rajakustannus MSC on siis yhtä suuri kuin auton valmistamisen yksityinen rajakustannus MPC lisättynä auton valmistukseen liittyviin ulkopuolisiin rajakustannuksiin MEC, siis saamme MSC=MPC+MEC. Koska autojen tuotannossa MEC on positiivinen tekijä, yhteiskunnalliset rajakustannukset ovat aina yksityisiä suuremmat, mikä merkitsee että autojen valmistuksen yhteiskunnallisen rajakustannukset käyrä on jossakin auton valmistuksen yksityisen rajakustannuksen käyrän yläpuolella. Yksityisen rajakustannuksen käyrä puolestaan on jokseenkin yhtenevä autoille piirretyn markkinoiden kysyntäkäyrän kanssa, eli saamme: MSC=MPC+MEC=S+MEC, jossa MEC>0.

Kun auton ostajat pohtivat, ostaako autoa vai ei, he oletettavasti vertaavat liikkumisen helppoudessa saamaansa etua siihen hintaan, joka heidän on maksettava rajallisista tuloistaan. Jos yksityinen etu, on suurempi kuin hinta, he ostavat auton, ja ellei ole he eivät osta. Tämä merkitsee sitä, että markkinoiden kysyntäkäyrä, D, edustaa autojen kulutuksesta saatavaa yksityistä rajahyötyä, MPB, jokseenkin hyvin, eli saamme: D=MPB. Autoa ajaessani en kuitenkaan vaikuta pelkästään itseeni. Kun ajan autolla, pakokaasut lisäävät ilmakehän kasvihuonekaasuja ja myötävaikuttavat globaalin ilmaston lämpenemiseen. Kun ajan esikaupungista kaupungin keskustaan, tuotan osaltani kaupungin saastepilveä, äänisaastetta ja ruuhkaa. Eli siis autoa käyttäessä on muita, jotka kärsivät negatiivisista hyödyistä, mikä merkitsee että vielä yhden auton kuluttamisen yhteiskunnallinen hyöty on pienempi kuin vielä yhden auton kuluttamisen yhteiskunnallinen hyöty. Vaikka siis markkinoiden autoille piirretty kysyntäkäyrä vastaakin jokseenkin tarkasti autojen kulutuksen yksityistä rajahyötykäyrää, se ylimitoittaa autojen kulutuksen yhteiskunnallisen rajahyödyn, koska se ei ota huomioon autojen kulutuksen aiheuttamia negatiivisia vaikutuksia niihin, jotka eivät aja autolla. Vielä yhden auton kuluttamisen yhteiskunnallinen rajahyöty MSB on yhtä suuri kuin auton ostajan yksityinen rajahyöty lisättynä muille koituvilla rajahyödyillä MEB. Saamme siis MSB=MPB+MEB. Autojen kulutuksen tapauksessa ulkopuolisille koituvat rajahyödyt, MEB ovat negatiivisia. Tämä osoittaa, että yhteiskunnallinen rajahyöytykäyrä on jonkin verran markkinoiden autoille piirretyn kysyntäkäyrän alapuolella: Saamme MSB=MPB+MED=D+MEB, jossa MEB>0.

Mutta kuten nähdään kuvasta, jos MSC –käyrä autoille sijaitsee markkinoiden tarjontakäyrän yläpuolella, MSC –ja MSB-käyrä leikkaavat sen pisteen vasemmalla puolella, jossa tarjontakäyrä ja kysyntäkäyrät leikkaavat. Siksi yhteiskunnallisesti tehokas tai optimaallinen autojen tuotantotaso (ja kulutustaso) A(0) on pienempi kuin tuotannon ja kulutuksen tasapainotaso A(e), jota kohti tarjonnan ja kysynnän mikrolaki meitä ajavat. Näin markkinat ohjaavat meitä tuottamaan ja kuluttamaan enemmän autoja kuin on yhteiskunnallisesti tehokasta tai optimaalista. Markkinat johtavat liian suureen autojen tuotantoon ja kulutukseen, koska myyjät ja ostajat päättävät, montako autoa tuotetaan ja kulutetaan, eikä heillä ole syytä ottaa huomioon muita kuin heille itselleen koituvia kustannuksia, jotka liittyvät autojen tuotantoon ja kulutukseen. Heillä on hyvä syy jättää nämä ulkopuoliset tekijät vaille huomiota, koska niiden huomioon ottaminen heikentäisi heidän asemaansa yksilöinä. Ei ole lainkaan hämmästyttävää, että jos päättäjät syrjäyttävät jonkin tekemisen negatiiviset ulkoisvaikutukset-tässä tapauksessa autojen tuottamisen ja kuluttamisen negatiiviset ulkoisvaikutukset muihin kuin autoja tuottaviin ja kuluttaviin ihmisiin-he päättävät tehdä sitä liiaksi. Tässä tapauksessa he päättävät tuottaa ja kuluttaa liian paljon autoja. Itse äskeiseen esimerkkiin liittyen voisin mainita, että Vuonna 1998 Center for technology Assessmentin raportissa arvioitiin, että kun ulkoisvaikutukset otetaan huomioon, yhden Yhdysvalloissa kulutetun bensiinilitran todellinen yhteiskunnallinen hinta saattaa olla jopa noin 4 dollaria…

Julkiset hyödykkeet
Julkinen hyödyke on ihmisten taloudellisen toiminnan tuloksena tuotettu hyödyke, joka on kaikissa suhteissa tarkoitettu jokaisen, ei ainoastaan yhden yksityisen kuluttajan kulutettavaksi. Toisin kuin yksityinen hyödyke, kuten alusasu, joka vaikuttaa vain käyttäjäänsä, julkinen hyödyke, kuten saasteiden vähentäminen vaikuttaa useimpiin ihmisiin. Ketään ei voida sulkea ”kuluttamasta” julkista hyödykettä-tai hyötymästä julkisen hyödykkeen olemassaolosta. Tämä ei tarkoita sitä, että kaikilla olisi sama maku julkisten hyödykkeiden suhteen sen enempää kuin ihmisillä on sama maku yksityisten hyödykkeiden suhteen. Esimerkiksi joku arvostaa enemmän saasteiden vähentämistä enemmän kuin tieverkostoa. Kuitenkin toisin kuin aiemmissa esimerkeissä, joissa ihminen kykeni ostopäätöksellä vaikuttamaan asian tilaan, julkisten hyödykkeiden kohdalla tilanne on toinen. Ihminen ei voi valita runsaampaa panostusta tieverkon ylläpitoon, mikäli hän arvostaa tätä enemmän kuin saasteiden torjuntaa, siinä missä eri ihmiset voivat kuluttaa eri määriä yksityisiä hyödykkeitä, kaikkien on elettävä samassa maailmassa mitä tulee julkisiin hyödykkeisiin.

Seuraava luonnollinen kysymys onkin, mitä tapahtuisi, jos jättäisimme vapaille markkinoille päätöksenteon siitä, paljonko niukoista tuotantoresursseista osoitetaan julkisten hyödykkeiden tuottamiseen? Markkinat tuottavat vain hyödykkeitä, joille on ”efektiivinen kysyntä” eli ostajat ovat halukkaita ja kykeneviä maksamaan niistä. Vaan mitä syytä ostajalla olisi maksaa julkisesta hyödykkeestä? Ensinnäkin, arvostanpa jotakin julkista hyödykettä kuinka paljon tahansa, voin nauttia vain murto-osan kaikesta yhteiskunnallisesta hyödystä, joka koituu tämän hyödykkeen lisäämisestä, koska en voi estää myös muita, jotka eivät maksa siitä, käyttämästä sitä hyödykseen. Yhteiskunnallinen rationaalisuus vaatii, että yksilö ostaa julkista hyödykettä aina siihen määrään saakka, että viimeisen hänen ostamansa yksikön kustannukset ovat yhtä suuret kuin hänen itsensä ostoksestaan nauttima hyöty. Kun yksilöt ostavat julkisia hyödykkeitä vapailta markkinoilta, heillä ei ole mitään aihetta ottaa ostopäätöstä tehdessään huomioon muille ihmisille koituvaa hyötyä. Sen vuoksi he ”kysyvät” paljon vähemmän kuin on yhteiskunnallisesti tehokasta, jos he ylipäätään ostavat mitään. Kaiken kaikkiaan markkinoiden kysyntä on paljon pienempi kuin julkisten hyödykkeiden yhteiskunnallinen rajahyöty.

Toinen tapa tarkastella ongelmaa on havaita, että julkisen hyödykkeen potentiaalisella ostajalla on syy odottaa ja toivoa, että joku toinen ostaa sen. Kärsivällinen ostaja voi olla ”vapaamatkustajana” muiden ostoksilla, koska maksamattomia kansalaisia ei voida estää hyötymästä julkisista hyödykkeistä. Jos kaikki kuitenkin odottavat, että joku toinen tuhlaisi kovalla työllä ansaitsemansa tulot julkisiin hyödykkeisiin, kukaan ei osoita julkisten hyödykkeiden efektiivistä kysyntää markkinapaikalla. Vapaamatkustus on yksilön kannalta rationaalista julkisten hyödykkeiden tapauksessa-mutta se johtaa julkisten hyödykkeiden efektiiviseen kysyntään, joka on paljon todellista yhteiskunnallista hyötyä pienempi.
Kaiken kaikkiaan taloustieteilijöiden ”vapaamatkustamisen” haluksi sanoman ongelman sekä julkisen hyödykkeen kuluttajien liittouman organisoimisen ja ylläpitämisen aiheuttamien ”toimintakulujen” vuoksi markkinoiden kysyntä ennustettavasti on pienempi kuin todellinen yhteiskunnallinen hyöty, joka saadaan julkisten hyödykkeiden käytöstä. Ellei julkisen hyödykkeen tuotantoon liity mitään ulkoisvaikutuksia, jolloin markkinoiden tarjontakäyrä osoittaa tarkasti julkisen hyödykkeen tuottamisesta aiheutuvan yhteiskunnallisen rajakustannuksen, markkinoiden tuotannon ja kulutuksen tasapainotaso on huomattavasti pienempi kuin yhteiskunnallisesti tehokas taso, koska markkinoiden kysyntä sijaitsee merkittävästi julkisen hyödykkeen todellisen yhteiskunnan rajahyödyn alapuolella. Jos siis jätämme asian vapaiden markkinoiden ja vapaaehtoisten yhteenliittymien päätettäväksi, niukkoja tuotannollisia resursseja käytetään tuskin lainkaan julkisten hyödykkeiden tuottamiseen, ovatpa ne todellisuudessa miten arvokkaita tahansa.

Ulkoisvaikutusten hallitsevuus
Jos markkinat ohjaavat resursseja väärin, kun kysymyksessä ovat ulkopuoliset tekijät ja julkiset hyödykkeet, niin miten markkinoihin intomielisesti suhtautuvat oikeistopojut jatkuvasti väittävät markkinoiden jakavan resursseja tehokkaasti, ikään kuin hyväntahtoisen, näkymättömän käden ohjaamina? Vastaus on siinä oletuksessa, joka esitetään selvästi korkeakoulutason mikrotalouden teoriaa käsittelevissä oppikirjoissa, mutta mainitaan vain vihjailen alemmantasoisissa oppikirjoissa ja useimpien taloustieteilijöiden neuvoissa. Hyvinvointitaloustieteen perustava teoria sanoo, että jos kaikki markkinat ovat tasapainossa, talous on Pareto-optimaalisessa tilassa vain, jos taloudessa ei ole ulkoisvaikutuksia eikä julkisia hyödykkeitä-tämä on oikeistolaisten markkinaintoilijoiden talousopin perusta, joka kuten olemme havainneet on hyvin virheellisellä pohjalla. Täten päätelmä, että markkinat jakavat resurssit kohtuullisen tehokkaasti todellisessa maailmassa, perustuu oletukseen, että ulkopuolisia vaikutuksia ja julkisia hyödykkeitä on hyvin harvassa. Tätä oletusta ei yleensä lausuta ääneen, eikä sen validiteettia ole koskaan osoitettu empiirisessä tutkimuksessa. Tämä oikeistopojujen väittämä uskottelee, että ihmisten tekemillä valinnoilla on vain vähäinen vaikutus muiden mahdollisuuksiin ja hyvinvointiin.

Jos korvaamme tämän edellä mainitun markkina intoilijoiden perustana olevan epäsuoran väittämän toisella oletuksella ja katsomme maailmaa inhimmillisen vuorovaikutuksen verkkona, jossa ihmisten valinnoilla usein on merkittävä vaikutus muihin-sekä nyt eläviin että tuleviin sukupolviin-oletus siitä, että ulkoisvaikutukset ja julkiset hyödykkeet ovat pikemmin poikkeus kuin sääntö, kääntyy päälaelleen. Tämän edellisen päätelmän vahvistaa pikemmin kuin kieltää kaikki se mitä olemme oppineet ihmisten valintojen ja ekologisten järjestelmien suhteista.

Markkinat jakavat usein resursseja väärin ja saavat meidät tuottamaan liikaa joitakin tavaroita ja liian vähän joitakin muita. Jättämällä negatiiviset ulkoisvaikutukset vaille huomiota markkinat ohjaavat meitä tuottamaan autojen kaltaisia tuotteita enemmän kuin on yhteiskunnallisesti tehokasta. Jättämällä positiiviset ulkoisvaikutukset vaille huomiota markkinat ohjaavat meitä kuluttamaan vähemmän kuin on yhteiskunnallisesti tehokasta esimerkiksi sellaisia hyödykkeitä kuin trooppisia sademetsiä, jotka kierrättävät hiilidioksidia ja siten ehkäisevät maailmanlaajuista lämpenemistä-sen sijaan me hakkaamme tai poltamme ne saadaksemme laitumia karjalle. Vaikka markkinat tarjoavat ihmisille kohtuullisia mahdollisuuksia ilmaista mieltymystä tavaroihin, joista voidaan nauttia yksilöllisesti minimaalisin ”ulkoisin kustannuksin”, ne eivät tarjoa tehokkaita tapoja ilmaista mieltymystä tavaroihin, joista nautitaan ja joita käytetään yhteiskunnallisesti tai kollektiivisesti-esimerkiksi julkisiin tiloihin ja saastumisen vähentämiseen. Markkinat luovat ”vapaamatkustaja”-esteitä niille, jotka haluaisivat ilmaista yksilöllisesti haluavansa julkisia hyödykkeitä, ja maksattavat huimia ulkoiskustannuksia niillä, jotka yrittävät muodostaa hyödynsaajien yhteisön. Toisin sanoen, markkinat ovat epäsosiaalisesti painottuneet.

Mikä vieläkin pahempaa, markkinat tarjoavat ihmisille voimakkaita houkuttimia käyttää hyväkseen ulkoisvaikutuksia yhteiskunnallisesti kielteisillä tavoilla ja jopa kasvattaa niitä tai luoda uusia ulkoisvaikutuksia. tuotettujen tavaroiden ja palvelusten arvon kasvattaminen ja meidän niiden hankkimiseen tarvittavien varojen ansaitsemisessa kokemamme epämukavuuden vähentäminen ovat kaksi tapaa, joilla tuottajat voivat kasvattaa voittojaan markkinataloudessa. Kilpailupaineet saavat tuottajat käyttämään niitä molempia. Mutta toiminta, joka pyrkii saamaan yhä suuremman osan tavaroista ja palveluista tuotetuksi siirtämällä kustannukset ulkopuolisille ja hyödyt yksityisille käyttäjille ilman kompensaatiota, on myös keino kasvattaa voittoja. Kilpailupaine ohjaa tuottajat käyttämään tätä keinoa voittojensa kasvattamiseen aivan yhtä innokkaasti. Ongelmana on tietenkin se, että kun ensin mainittu tapa palvelee niin tuottajien yhteiskunnallisia kuin yksityisiäkin etuja, jälkimmäinen tapa ei sitä tee. Sen sijaan, kun ostajat tai myyjät edistävät yksityistä etuaan siirtämällä kustannuksia muille, jotka eivät ole osallisina markkinoiden vaihdossa tai siirtävät etuja itselleen kompensoimatta niitä ulkopuolisille, heidän ”koronkiskontapolitiikkansa” tuo mukanaan tehottomuutta, joka johtaa tuotantoresurssien väärään kohdistamiseen ja siten vähentää kaikkien tuotettujen tavaroiden ja palvelujen arvoa. Markkinavoimien ihailijat esittävät harvoin seuraavia kysymyksiä: Mistä yritykset todennäköisimmin löytävät helpoimman tavan kasvattaa voittojaan? Miten helppoa on lisätä tuotettujen tavaroiden määrää tai parantaa niiden laatua? Miten helppoa on vähentää niiden tuottamiseen kuluvaa aikaa tai sen aiheuttamaa epämukavuutta? Tai vaihtoehtoisesti, miten helppoa on kasvattaa omaa osuuttaan talouden kakusta ulkoistamalla kustannuksia tai hankkimalla etu, jota ei tarvitse kompensoida? Miksi meidän pitäisi olettaa, että on loputtoman paljon helpompaa kasvattaa voittoja tuotannollisella toiminnalla kuin koronkiskotatoiminnalla? Kuitenkin tämä epäsuorasti esitetty oletus on niiden näkemysten taustalla, jotka pitävät markkinoita tehokkuutta lisäävänä koneistona.

Markkinaintoilijat eivät huomaa, että sama markkinoiden piirre, joka on alun perin syynä alhaisiin liiketoimen aiheuttamiin kustannuksiin, eli kaikkien muiden paitsi kahden osapuolen sulkeminen liiketoimen ulkopuolelle, on myös merkittävä potentiaalisen tulon lähde ostajalle ja myyjälle. Kun auton ostaja ja myyjä sopivat kaupasta, heidän keskenään jakamaansa hyötyä kasvattaa suuresti se, että he ulkoistavat muiden kannettaviksi ne kustannukset, jotka koituivat autojen valmistamisen aiheuttamista happamista sateista ja kaupunkien savusumusta, melusaasteesta, liikenneruuhkista ja autoja käyttäessä syntyvien kasvihuonekaasujen päästöistä. Ne, jotka maksavat nämä kustannukset ja siten suuresti kasvattavat autonvalmistajan voittoja ja autonvalmistajan hyötyjä, ovat pikku juttuja autojen myyjille ja ostajille, koska he ovat maantieteellisesti ja ajallisesti hajallaan ja vaikutukset kunkin kohdalla ovat pieniä ja erisuuria. Yksilöinä heillä tuskin on syytä vaatia, että he saisivat osallistua kaupantekoon. Yhdessä heidän on pakko maksaa liiketoimen kustannukset ja voittaa vapaamatkustuksen aiheuttamat esteet, jotka ehkäisevät monia ihmisiä edustavan liittouman syntyä-ja jokainen heistä osallistuu pienellä panoksella, joka ei ole samansuuruinen kuin muiden panos.

Lisäksi tilaisuus yhteiskunnallisesti tappiota aiheuttavaan koronkiskontakäyttäytymiseen ei suinkaan poistu, vaikka markkinat olisivat täydellisesti kilpaillut tai niille pääsy olisi maksutonta, kuten yleisesti oletetaan. Koronkiskonta ostajan tai myyjän kustannuksella voidaan eliminoida kilpailluilla markkinoilla, eli ostajien valittavana on lukematon määrä myyjiä ja myyjien valittavana lukematon määrä ostajia. Oletetaan, että olisi lukemattomia täysin tietoisia myyjiä ja ostajia kaikilla markkinoilla, että vähäisimpienkin erojen ilmeneminen eri teollisuudenalojen keskimääräisissä voitoissa saisi aikaan välittömästi itsestään tilannetta korjaavia yritysten syntymisiä ja kuolemia, että jokainen markkinoihin osallistuja olisi yhtä voimakas ja siten yhtä heikko-toisin sanoen, että hyväksyisimme markkinaintoilijoiden hienoimmatkin fantasiat. Silti niin kauan kuin on olemassa lukuisia ulkopuolisia tahoja, joilla on pienet mutta erisuuret osuudet markkinatapahtumiin, nuo ulkopuoliset tahot kärsivät suurempia tomintakuluja ja heidän pyrkiessään täysimittaisesti ja tehokkaasti edustamaan kollektiivisia etujaan heillä on suuremmat vapaamatkustajaongelmat kuin mitkään kauppaa tekevien ostajan ja myyjän kohtaamat ongelmat. Juuri tämä väistämätön ongelma tekee ulkopuolisista tahoista helppoa saalista koronkiskuritoimintaa harjoittaville ostajille ja myyjille. Voisimme ehkä järjestää markkinatalouden niin, että myyjät ja ostajat eivät koskaan tapaisi itseään heikompaa tai vahvempaa vastustajaa markkinatilanteessa. Tämä ei silti muuttaisi sitä, että jokaisella meistä on vähäisiä etuja monissa sellaisissa liiketoimissa, joissa emme ole sen enempää ostajana kuin myyjänäkään. Kuitenkin kaikkien sellaisten ulkopuolisten tahojen yhteinen etu voi olla merkittävä verrattuna ostajan ja myyjän etuihin. Ulkoiset kulut ja ulkopuolisten vapaamatkustajaongelma voivat luoda väistämättömän eriarvoisuuden. Se puolestaan antaa tilaisuuden yksilön kannalta tuottavaan, mutta yhteiskunnallisesti kannattamattomaan ostajien ja myyjien koronkiskontaan jopa kaikkein kilpailluimmilla markkinoilla. Riittävä ehto sille, että ostajat ja myyjät hyötyvät yhteiskunnallisesti vahingollisin tavoin keinottelulla, koronkiskonnalla tai kustannusten siirrolla, on se, että jokaisella meistä on lukuisia erilaisia etuja, joiden vuoksi olemme asianomaisia ulkopuolisia osapuolia monissa liiketoimissa, joissa emme ole sen paremmin ostajana kuin myyjänä-olivatpa markkinat miten kilpailut hyvänsä.

Yhteiskunnallisesti tappiota tuottava koronkiskontakäyttäytyminen ei kuitenkaan rajoitu vain markkinavaihdon ulkopuolella oleviin ulkopuolisiin tahoihin. Todellinen maailma muistuttaa hyvin vähän peliä, jossa kaikki ostajat ja myyjät olisivat yhtä voimakkaita, missä tapauksessa myyjien tai ostajien olisi järjetöntä yrittää hyötyä toisistaan. Todellisessa maailmassa voimakkaiden yhtiöiden on usein helpompi kasvattaa voittojaan alentamalla hintoja, joita ne maksavat vähemmän voimakkaille alihankkijoilleen, ja nostaa hintoja, jotka ne perivät voimattomilta kuluttajilta, kuin etsiä tapoja parantaa tuotteidensa laatua. Todellisessa maailmassa on kuluttajia, joilla on vain vähän tietoa, aikaa tai keinoja puolustaa etujaan. On pieniä pääomaköyhiä, edistyksellisiä yrityksiä, joita IBM:n ja Microsoftin kaltaiset jättiläiset voivat ostaa sen sijaan, että ne itse ryhtyisivät hankalaan innovaatiotyöhön. On julkiseen omaisuuteen kuuluvia resursseja, joiden tuotto voidaan ottaa haltuun vähäisin kustannuksin tai ilmaiseksi, kun niiden tuotto kulutetaan tulevien sukupolvien kustannuksella. Lopulta on vielä hallitus, jota johtavat poliitikot, joiden ura usein riippuu ensisijaisesti heidän kyvystään hankkia vaalirahoitusta ja jotka suorastaan kerjäävät, että heiltä pyydettäisiin verohelpotuksia tai veronmaksajien kustannuksella toteutettuja julkisia ohjelmia. Todellisessa maailmassa, jossa ostajat ja myyjät eivät yleensä ole yhtä vahvoja, tehokkain strategia voittojen maksimoimiseksi on usein heikompien markkinakilpailijoiden syrjäyttäminen ja oman osuuden kasvattaminen niiden kustannuksella sen sijaan, että tehtäisiin työtä oman osuuden kasvattamiseksi.

Kasautuva tehottomuus
Siinä määrin kuin kuluttajien halut ovat sisäsyntyisiä, se resurssien väärin jakaminen, joka johtuu markkinatalouden korjaamattomista ulkopuolisiin kohdistuvista vaikutuksista, lisääntyy tai ”kasaantuu” kaiken aikaa. Kun ihmiset muokkaavat halujaan markkinatalouden järjestelmän luomien ulkopuolisten vaikutusten mukaisesti, he lisäävät sellaisten tavaroiden tarvetta ja kysyntää, joiden tuottamiseen ja/tai kuluttamiseen liittyy negatiivisia ulkopuolisia vaikutuksia, mutta joiden markkinahinnat eivät tuo esiin näitä kustannuksia ja ovat sen vuoksi halvempia kuin niiden pitäisi olla. He vähentävät sellaisten tavaroiden tarvetta ja kysyntää, joiden tuotantoa ja/tai kulutus sisältää positiivisia ulkopuolisia vaikutuksia, mutta joiden markkinahinta ei onnistu tuomaan esiin näitä etuja ja on sen vuoksi korkeampi kuin sen tulisi olla. Vaikka tämä käyttäytyminen tai sopeutuminen on yksilön kannalta järkevää, se on yhteiskunnallisesti irrationaalista ja tehotonta, koska se johtaa yhä suurempaan sellaisten tavaroiden kysyntään, joita markkinatalous pyrkii tuottamaan liikaa, ja yhä pienempään sellaisten tavaroiden kysyntään, joita markkinatalous pyrkii tuottamaan liian vähän. Kun ihmisillä on parempi mahdollisuus sopeuttaa käyttäytymistään pitkän ajan kuluessa, talouden tehottomuuden aste kasvaa tai ”kasaantuu”.

vastaus1

2009-12-01T09:19:00.000-08:00

"Tällaisessa järjestelmässä yrityksillä on hyvin vähän intressejä vaaleja kohtaan, sillä valtiolla ei ole tällaisessa järjestelmässä suurempaa valtaa puuttua ihmisten väliseen toimintaan, omaisuuden jakoon tai yritystukien jakamiseen, sillä hyvin vähän jos ollenkaan jaettaisiin tukia. Ainut ehkä mieleen tuleva ongelmakohta olisi ympäristöhaitoista verottaminen "

Tuo jo yksistään olisi erittäin merkittävä ongelmakohta, lähes kaikki mahdollinen liiketoiminta aiheuttaa ympäristöhaittoja ja muita ulkoisvaikutuksia, ja tuolta osin luo tarpeen huomioida kolmansille osapuolille aiheutetut kustannukset. Kun tällaisia kysymyksiä käsitellään poliittisesti on yrityksillä aina intressejä.

"Vapauden vieminen tarkoittaa jonkin itse omistettavan viemistä, kuten terveyttä tai rahaa. "

Valtavan moni teollisuudenala tutkitusti aiheuttaa paljon negatiivisia vaikutuksia ihmisten terveydelle jotka asuvat saastealueella. Autolla ajaminen on myöskin toisen vapauden viemistä, sillä kun ajan autolla useiden muiden ihmisten terveys kärsii. Samoin kuin vaikkapa lämmitykseen poltan jotain, aiheutuu siitä vaarallisia pienhiukkauspäästöjä jotka aiheuttavat toisille terveysongelmia jne. Kuten sanoin, on ääretön määrä tilanteita joissa toisen henkilön taloudellinen vapaus, on ristiriidassa toisen henkilön taloudellisen vapauden kanssa. Kuten myös sanoin, Milton Friedman ei ota tähän mitään järkevää kantaa, vaan siirtää suuren osan määrittelemättömälle omistusoikeudelle. Eli siis, jos vaikkapa kannatat autolla ajamista vapautta, kannatat samalla määrittelemäsi terveyden vapauden polkemista, niiden kohdalta jotka menettävät terveyttään autojen ajamisen ja valmistamisen takia, jo yksistään tämä seikka tekisi vapauden käsitteestäsi täysin järjettömän.

Varsin mielenkiintoista, että merkittävin puolustelusi vapaille markkinoille ja kapitalismille, joiden tehottomuuden ja äärimmäisen epäoikeudenmukaisuuden, normaaleilla moraalikäsityksillä olemme huomanneet jo aiempien kirjoituksieni pohjalta on joku hämärä vapauden käsite, johon sisältyy erittäin paljon loogisia ongelmia ja puutteellisia määrittelyjä.

Miltonin nöyryytys 2

2009-12-01T02:33:00.000-08:00

Milton Friedman väittää markkinoiden tärkeimmän edun olevan siinä, että ne edistävät taloudellista vapautta, lainataan hieman Miltonia..

"Yhteiskunnallisen järjestelmän perustava ongelma on, miten voidaan sovittaa yhteen lukuisien ihmisten taloudelliset toimet. — — Vapauteen uskovan haasteena on sovittaa tämä laaja keskinäinen riippuvuus yhteen yksilöllisen vapauden kanssa. Pohjimmiltaan on vain kaksi tapaa sovittaa yhteen miljoonien ihmisten taloudelliset toimet. Yksi on keskitetty ohjaus, joka perustuu pakkoon — armeijan ja nykyaikaisen totalitaarisen valtion malli. Toinen on yksilöiden vapaaehtoinen yhteistoiminta — markkinapaikan tekniikka. Vapaaehtoisen yhteistoiminnan kautta luotavan koordinaation mahdollisuus perustuu alkeelliseen mutta usein kiistettyyn ehtoon, että molemmat taloudellisen toimen osapuolet hyötyvät siitä, kunhan liiketoimi on molemmille osapuolille vapaaehtoinen ja he tietävät sen vaikutukset. Niin kauan kuin säilytetään tehokas vaihdannanvapaus, taloudellisen toiminnan markkinaorganisaation keskeinen piirre on, että se estää yhtä henkilöä puuttumasta useimpiin toisen ihmisen toimiin. Kuluttaja välttyy myyjän pakotteilta, koska paikalla on myös muita myyjiä, joiden kanssa hän voi tehdä kauppaa. Myyjä välttyy kuluttajan pakotteilta, koska hän voi myydä toisille kuluttajille. Työntekijä välttyy työnantajan pakotteilta, koska on muita työnantajia, joiden. palvelukseen hän voi mennä, ja niin edelleen. Markkinat tekevät tämän persoonattomasti ja ilman keskitettyä valtakoneistoa." (Milton Friedman: Capitalism and Freedom: 12-13.)

Ensimmäinen ongelma on se, että markkinapaikalla ei vallitse yksi mies, yksi ääni -periaate vaan yksi euro, yksi ääni -järjestelmä. Jotkut väittävät sen olevan eduksi: Jos minä pidän erityisen kovasti jostakin tuotteesta, voin antaa enemmän euron ääniä osoittaakseni haluni suuruutta. Tässä kuitenkin sekoitetaan kaksi järjestelmää. Ei ole mitään vikaa yhteiskunnallisessa järjestelmässä, joka sallii ihmisten osoittaa mieltymystensä voimaa. Itse asiassa tämä on välttämätöntä, jos haluamme päästä omaehtoiseen päätöksentekoon. Kuitenkin jokin on pahasti vialla silloin, kun ihmisillä on valtavan erisuuruiset määrät euron äänestyslippuja, joita he voivat käyttää markkinoiden vaaleissa. Harvat voisivat pitää vapauden esikuvana poliittisia vaaleja, joissa joidenkin sallittaisiin äänestää tuhansia kertoja ja toisten vain kerran tai ei lainkaan, mutta juuri tällaista vapautta markkinat tarjoavat. Suurempituloisilla on pienempituloisia isompi vaikutus siihen, mitä markkinoiden toimittajat pyrkivät tuottamaan, ja tämä selittää sen, miksi ”markkinoiden vapaus” usein johtaa tuloksiin joista tiedämme, että ne eivät vastaa useimpien ihmisten tarpeita tai haluja. Miksi maailmassa on niin paljon plastiikkakirurgeja, kun monin paikoin on puutetta perusterveydenhuollon yleislääkäreistä? Miten kosmeettisen plastiikkakirurgian kysyntä voi olla niin suuri ja perusterveydenhuollon kysyntä niin alhainen? Paljon useammat äänestävät terveydenhoitomarkkinoilla perusterveydenhoidon kuin plastiikkakirurgian puolesta. Lisäksi ihmisten halu saada perusterveydenhoitoa on voimakkaampi kuin heidän halunsa saada plastiikkakirurgiaa. Kuitenkin niillä, jotka äänestävät plastiikkakirurgian puolesta terveydenhoitomarkkinoilla on antaa paljon enemmän ääniä jopa vähemmän tarpeelliselle plastiikkakirurgialle kuin useimmilla perusterveydenhuoltoa äänestävillä, vaikka kysymys on elämästä ja kuolemasta. Niinpä kun päätökset terveydenhuollosta jätetään markkinoiden tehtäviksi, marginaalista hyötyä aikaansaavia lääketieteellisiä palveluita kuten plastiikkakirurgiaa on tarjolla, vaikka köyhille ei pystytä tarjoamaan välttämättömimpiäkään terveydenhoitopalveluja.

Toiseksi näimme yksinkertaisessa viljamallissa, miten työ- ja luottomarkkinoiden sopimukset, jotka ovat molemmin puolin vapaaehtoisia ja joista molemmilla osapuolilla on tietoa, voivat kuitenkin johtaa eriarvoisuuden kasvuun — jopa silloin, kun työntekijät ja lainanottajat ovat oletettavasti ”suojattuja pakotteilta” sen vuoksi, että he voivat valita monen työnantajan ja monen lainanantajan välillä. Friedmanin kuvaamiin pakotteista vapaisiin markkinoihin kätkeytyy se harha, ettei hän ota huomioon sen merkitystä, mitä kullakin markkinapaikalle tulijalla on tuoda tullessaan. Kuten viljamallista näimme, kun jotkut saapuvat työmarkkinoille tuoden mukanaan siemenviljaa jota toisilla ei ole, on täysin ennustettavissa, että siemenviljan omistajista tulee työnantajia ja siemeniä omistamattomista tulee heidän työntekijöitään. Lisäksi, niin kauan kuin siemenviljaa on niukasti, on ennustettavissa, että siemeniä omistavat työnantajat saavat leijonanosan työmarkkinoiden aikaansaamasta tuottavuuden noususta voittonaan, vaikka työnantajat eivät työskentele päivääkään. Vastaavasti ne, jotka saapuvat luottomarkkinoille mukanaan enemmän siemenviljaa, lainaavat niille, joilla sitä on vähemmän, ja niin kauan kuin siemenviljaa on niukasti, lainanantajat kaappaavat leijonanosan lainansaajien tuottavuuden kasvusta korkoina, vaikka lainanantajat eivät tee päivääkään työtä. Friedman voi halutessaan sanoa, että näissä tapauksissa ei käytetä pakotteita, koska siemenviljaa omistamattomat vapaaehtoisesti tarjosivat työtään saadakseen palkkaa ja lainanottajat tarjoutuivat maksamaan korkoa täysin tietoisina siinä, mikä lopputulos olisi. Kuitenkin tämä vain paljastaa pakotteiden lähteen. Juuri siemenviljan puute ”pakottaa” työntekijät ja lainanottajat ”vapaaehtoisesti” tarjoutumaan nyljettäviksi. Tuleeko meidän uskoa, että he olisivat ”vapaaehtoisesti” halunneet olla niitä, jotka alun perin saapuivat työ- tai lainamarkkinoille ilman siemenviljaa?

Friedman avaa oven tunnustaessaan, että kilpailuttomissa olosuhteissa vaihtoon liittyy pakotteita, vaikka kilpailuttomissakin oloissa liiketoimet ovat molemmin puolin vapaaehtoisia, ehdoiltaan selkeitä ja kumpaakin osapuolta hyödyttäviä. Jos kaupungissa on vain yksi yritys, ja minulla on vapaus pysyä työttömänä, tulen todennäköisesti paremmin toimeen työläisenä kuin työttömänä, jos kerran käyn töissä. Kaupungissa, jossa on vain yksi pankki, ja minulla on vapaus olla ottamatta lainaa, minä lainan ottaessani tulen oletettavasti paremmin toimeen kuin olisin tullut ilman sitä. Kuitenkaan edes Milton Friedmanilla ei ole munaa väittää, että näillä kilpailuttomilla markkinoilla tulos saataisiin ilman pakotteita — vaikka liiketoimintasopimus on vapaaehtoinen ja saattaa molemmissa tapauksissa olla kumpaakin osapuolta hyödyttävä. Kun me käsitämme, että vapaaehtoiset sopimukset kilpailuttomissa olosuhteissa ovat pakonomaisia, koska vain toisella sopimuksen osapuolella on mahdollisuus valita eri liikekumppaneiden välillä, on helppo nähdä, miten myös kilpailluissa olosuhteissa sopimukset voivat olla pakotettuja. Kun lähtöasetelmat ovat eriarvoiset, vapaaehtoiset, ehdoiltaan selkeät ja kumpaakin osapuolta hyödyttävät, sopimukset voivat olla pakotettuja ja johtaa eriarvoistavaan lopputulokseen silloinkin kun ne tehdään kilpailluissa olosuhteissa.

Kolmas ongelma, joka liittyy Friedmanin varmuuteen siitä, että markkinoiden päätökset ovat pakottamattomia, on se että ostajat ja myyjät usein päätyvät sopimukseen, jolla on epäsuoria vaikutuksia sellaisiin kolmansiin osapuoliin, joilla ei ole asiassa mitään sananvaltaa. Friedman myöntää, että hänen ”naapuruusefektiksi” sanomansa ilmiön uhrit joutuvat pakotetuiksi, mutta hän olettaa, että nämä ovat vähäisiä hankaluuksia joita tavataan harvoin. Kuten näimme ulkoisvaikutusesseessä meillä on hyvä syy olettaa ulkoisvaikutusten olevan markkinatapahtumissa pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Tämän vuoksi monet jäävät vaille sananvaltaa ja joutuvat ”pakotetuiksi”, kun ostajat ja myyjät tekevät heitä koskevia päätöksiä vaivautumatta edes harkitsemaan heidän mielipiteensä kysymistä.

Neljäs ongelma on, että Friedman otaksuu parhaan ratkaisun taloudellisten toimintojen koordinoimiseksi olevan olematon. Hän yksinkertaisesti toteaa: ”On vain kaksi tapaa yhteensovittaa miljoonien ihmisten taloudelliset toimet — keskitetty ohjaus, joka perustuu pakkoon — ja yksilöiden vapaaehtoinen yhteistoiminta — markkinapaikan tekniikka.” On olemassa esimerkiksi demokraattisen suunnittelun vaihtoehto, voin esitellä tätä joskus myöhemmin. Sitä tutkimalla näemme, miten osakkuustaloudet sallivat jokaisen osallistua taloudelliseen päätöksentekoon siinä suhteessa kuin päätösten tulokset vaikuttavat heihin. Koska osakkuustalous käyttää yhteistä suunnittelua markkinoiden sijasta taloudellisten toimintojen ohjaukseen, Friedman haluaisi meidän uskovan, että yhteinen suunnittelu pakostakin kuuluu luokkaan ”keskushallinto, johon liittyy pakotteiden käyttöä”. Mutta, tästä ei missään tapauksessa ole kysymys, esimerkiksi demokraattista suunnittelua tutkimalla on helppo tehdä tyhjäksi Friedmanin oletus siitä, että on vain kaksi tapaa ohjata taloudellisia toimenpiteitä — kriittinen oletus, jolle Friedman ei esitä minkäänlaisia perusteluja.

Kaiken kaikkiaan harvat taloudelliset päätökset ovat sellaisia, että niiden tulos vaikuttaa ainoastaan henkilöihin, joilla on taloudellisen omistuksen perusteella oikeus tehdä päätöksiä keskenään. Jos siis uskomme, että ihmisten tehdessä päätöksiä markkinoilla laillisesti taloudellisen omistuksen perusteella muihin ihmisiin ei kohdistu pakotteita, uskomme pelkkään myyttiin. On parasta että kaikki, joihin päätös vaikuttaa, saavat osallistua sen tekemiseen. On rehellisempää tunnustaa, että kaikki eivät yleensä saa tarkalleen haluamaansa valintojen vaikuttaessa moniin ihmisiin, kuin teeskennellä, että markkinapäätöksissä kaikki aina saavat mitä haluavat. Pakotetaanhan ihmiset kuitenkin hyväksymään vastenmielisiä ratkaisuja poliittisissa kysymyksissä.

Miltonin nöyryytys

2009-12-01T01:33:00.000-08:00

Friedman sanoo vapaan yrittäjyyden tärkeimpänä etuna olevan, että se tarjoaa taloudellista vapautta. Sillä hän tarkoittaa vapautta tehdä mitä kukakin haluaa oman itsensä ja omaisuutensa kanssa - mihin sisältyy myös oikeus tehdä sopimuksia muiden kanssa siitä, että he saavat käyttää hyväkseen ihmistä ja tämän omaisuutta. Hän sanoo, että taloudellinen vapaus on jo itsessään ja sinänsä tärkeää, mutta se on tärkeää myös siksi, että se vapauttaa ihmisten taloudellisen luovuuden ja edistää poliittista vapautta. Minä uskon, että ihmisten tulisi hallita omaa taloudellista elämäänsä ja että vasta kun niin tapahtuu, heidän on mahdollista hyödyntää täysin taloudellisia kykyjään. Uskon myös, että taloudellinen demokratia edistää poliittista demokratiaa. Mielestäni Friedmanin käsitys taloudellisesta vapaudesta on vajavainen: hänen väitteensä siitä, että vapaa yrittäjyys sallii ihmisten hallita omaa taloudellista elämäänsä, on erittäin harhaanjohtava; hänen väitteensä, että vapaa yrittäjyys on tehokasta eikä pelkästään energistä, on epäuskottava; hänen päätelmänsä, että vapaa yrittäjyys edistää poliittista demokratiaa, on nurinkurinen.
Ajatukseni on siis, että ihmisille on tärkeää voida hallita omaa taloudellista elämäänsä riippumatta siitä, minkä laatuisia päätöksiä he tekevät. Tehokkaan ja tasapuolisen tulonjaon lisäksi haluan, että työläisillä ja kuluttajilla on mahdollisuus vaikuttaa taloudellisiin päätöksiin samassa suhteessa kuin nuo päätökset vaikuttavat heihin — haluan taloudellista itsemääräämisoikeutta. Friedman leikittelee ilmeisellä totuudella, että on hyvä, kun ihmisillä on vapaus tehdä mitä he haluavat, asettamalla käsitteen ”taloudellinen vapaus” merkityksellisemmän käsitteen ”taloudellinen demokratia” tilalle. Koska tämä erhe on kapitalistisen mytologian ydin, on tärkeää käsitellä sitä vakavasti.

Ensimmäinen Friedmanin käsitykseen taloudellisesta vapaudesta liittyvä ongelma on, että kapitalismissa on tärkeitä tilanteita, joissa yhden henkilön taloudellinen vapaus on ristiriidassa toisen henkilön taloudellisen vapauden kanssa. Jos saastuttajilla on vapaus saastuttaa, saasteiden uhreilla ei ole vapautta elää saasteettomassa ympäristössä. Jos työnantajilla on vapaus käyttää tuotanto-omaisuuttaan sopivaksi katsomallaan tavalla, heidän työntekijöillään ei ole vapautta käyttää työkapasiteettiaan sopivaksi katsomallaan tavalla. Jos varakkailla on vapaus jättää lapsilleen suuria perintöjä, tulevilla sukupolvilla ei ole vapautta nauttia tasavertaisista taloudellisista mahdollisuuksista. Jos pankkien omistajat saavat vapautuksen hallituksen määräämästä vähimmäisvarantovaatimuksesta, tavallisilla tallettajilla ei ole vapautta säästää turvallisesti. Niinpä ei riitä, että huutaisimme ”vallitkoon taloudellinen vapaus” — niin houkuttelevalta kuin se kenties kuulostaakin.

Kapitalismissa se, kenen taloudellinen vapaus nousee ohi jonkun toisen taloudellisen vapauden, määräytyy omistusoikeuden perusteella. Kun käsitämme, että Friedmanin määritelmän mukainen taloudellinen vapaus on tarkoituksetonta, ellemme määrittele omistusoikeutta — sitä kapitalismiin sisältyvää omistusoikeusjärjestelmää, joka sanelee, kuka saa päättää mitäkin — huomio siirtyy sinne, missä sen olisi pitänyt olla jo alun alkaen: miten omistusoikeusjärjestelmä jakaa päätäntävaltaa? Antaako omistusoikeusjärjestelmä ihmisille päätäntävaltaa sen mukaan, miten suuresti taloudelliset päätökset heihin vaikuttavat? Entä kun omistusoikeusjärjestelmä asettaa omistusoikeuden ihmisoikeuksien edelle ja jakaa omistuksen epätasaisesti, jättääkö se silloin joillekin liian vähän valtaa heidän taloudelliseen kohtaloonsa ja tarjoaako se joillekin mahdollisuuden hallita monien taloudellista kohtaloa?

Niinpä ensimmäinen ongelma Milton Friedmanin tavassa käsitteellistää ajatus, että kaikkien ihmisten tulisi voida hallita omaa taloudellista elämäänsä, on siinä, että se vain esittää kysymyksen ja siirtää kaikki ongelmat määrittelemättömälle omistusoikeusjärjstelmälle. Toinen ongelma on, että vaikka Friedman ja muut kapitalismin puolustajat herkeävät runollisiksi puhuessaan taloudellisesta vapaudesta, heillä on merkittävän vähän sanottavaa siitä, millainen on hyvä tai huono omistusoikeusjärjestelmä. Suurin osa heidän vähistä näkemyksistään voidaan tiivistää kahteen havaintoon: (1) Olipa omistusoikeusjärjestelmä millainen tahansa, on ensiarvoisen tärkeää, että omistusoikeudet ovat selväpiirteiset ja täydelliset, koska muutoin aiheutuu ”omistusoikeuden epäselvyydestä” johtuvaa tehottomuutta. (2) Koska heidän mielestään on vaikea osoittaa, että mikään omistusoikeuden jakautuminen olisi jotakin toista parempi millään moraalisella tai teoreettisella perusteella, ei ole mitään syytä muuttaa sitä omistusoikeuden jakautumista, jonka historia on meille suonut. Friedman siis puolustaa omistusoikeuden status quota ja katsoo, että vain ristiriitatilanteiden selkiinnyttäminen kuuluu julkisen politiikan toimivaltaan. Hänen teoriastaan puuttuu täysin yritys kehittää paremman tai huonomman omistusoikeusjärjestelmän kriteereitä, puhumattakaan siitä että hän pohtisi, miten omistusoikeudet tulisi jakaa, jotta parhaiten päästäisiin kohti taloudellista itsemääräämisoikeutta.

Konservatiivien vaitonaisuus siitä, mikä selkeyden ja status quon kunnioittamisen ohella muodostaa suositeltavan omistusoikeusjärjestelmän, ei ulotu kysymykseen siitä, mitkä ovat työnantajien ja työntekijöiden oikeudet. Friedmanin mukaan työntekijöiden ja työnantajien taloudellisten vapauksien välillä ei ole mitään ristiriitaa niin kauan kuin molemmat osapuolet hyväksyvät työsopimukset kilpailluissa olosuhteissa. Niin kauan kuin työsuhde on vapaaehtoinen ja niin kauan kuin työmarkkinat ovat kilpaillut, jottei kenenkään ole pakko mennä tietyn työnantajan palvelukseen eikä kenenkään ole pakko palkata tiettyä työntekijää, kaikkien taloudellinen vapaus Friedmanin ja hänen konservatiivisten seuraajiensa mielestä säilyy. He katsovat, että kun työntekijä suostuu menemään työnantajan palvelukseen, hän yksinkertaisesti käyttää taloudellista vapauttaan käyttääkseen työkykyään sopivaksi katsomallaan tavalla. Hän voisi halutessaan käyttää itse omaa ”inhimillistä pääomaansa”. Mutta hänellä tulee olla vapaus luovuttaa oikeutensa käyttää työkykyään jollekulle toiselle sovittua palkkaa vastaan, jos hän päättää, että se on parempi kauppa. Lisäksi, jos häntä kiellettäisiin tekemästä tätä valintaa, hänen taloudellista vapauttaan loukattaisiin aivan samoin kuin työnantajan taloudellista vapautta käyttää tuotanto-omaisuuttaan sopivaksi katsomallaan tavalla loukattaisiin, jos häntä estettäisiin palkkaamasta työläisiä palvelukseensa. Niinpä Friedman päättelee, että ammattiyhdistykset polkevat sekä työntekijöiden että työnantajien taloudellista vapautta kapitalismissa, ja että sosialismin yksityisyritteliäisyyttä koskeva kielto on pahin mahdollinen rikos taloudellista vapautta vastaan, koska se estää ihmisiä palkkaamasta toinen toisiaan ja menemästä toinen toistensa palvelukseen haluamallaan tavalla.

Ensimmäinen ongelma tässä yrityksessä puolustaa yksityisyritteliäisyyttä taloudellisen vapauden kulmakivenä on se, että kaikilla ihmisillä ei ole eikä voi koskaan olla samanlaisia mahdollisuuksia ryhtyä työnantajiksi sen sijaan, että ryhtyisivät työntekijöiksi. Todellisissa kapitalistisissa talouksissa harvoista tulee työnantajia, suuri enemmistö työskentelee jonkun toisen palveluksessa, ja jotkut toimivat itsenäisinä yrittäjinä. Sitä paitsi se, keistä tulee työnantajia, työntekijöitä tai itsenäisiä yrittäjiä, ei yleensä määräydy sattumanvaraisesti eikä sen perusteella, pitävätkö ihmiset enemmän itsenäisestä työstä vai työstä toisen palveluksessa. Viljamallissa havaitsimme, että vain siemenviljan jakaannuttua tasaisesti henkilökohtainen itsenäisen työn suosiminen saattoi määrätä, kenestä tuli työnantajia ja kenestä työläinen. Siemenviljan ollessa epätasaisesti jakautunut enemmän siemenviljaa omistavat ryhtyvät työnantajiksi ja vähemmän omistavat työntekijöiksi riippumatta siitä, ketkä haluaisivat olla itsenäisiä yrittäjiä tai ketkä inhoavat sitä, että heitä komennellaan. Yksi yksinkertaisen viljamallin tarjoamista tärkeimmistä havainnoista on se, että vaikka tavallaan onkin totta, että työntekijät ”valitsevat” vieraannutetun työn, he eivät välttämättä tee sitä siksi, että heillä olisi vähäisempi halu ryhtyä itsenäisiksi yrittäjiksi kuin niillä, joiden palvelukseen he menevät. Varallisuuden jakautuminen ”kallistaa” yksityisyritteliäisyyden pelikenttää niin, että jotkut hyötyvät enemmän ryhtymällä työnantajiksi ja toiset hyötyvät enemmän ryhtymällä työntekijöiksi, eikä tämä riipu ihmisten mieltymyksistä. Toisin sanoen köyhien on ”maksettava hinta” voidakseen hallita omaa työkapasiteettiaan, kun taas rikkaat palkitaan siitä, että he määräilevät toisia.

Kapitalismin puolustajien vastaus tähän kritiikkiin on, että kuka tahansa, joka kyllin kipeästi haluaa ryhtyä yksityisyrittäjäksi, voi lainata luottomarkkinoilta kaiken, mitä tarvitaan työnantajaksi ryhtymiseen. He huomauttavat vielä, että kun luottomarkkinoiden oletetaan toimivan täydellisesti, jokainen, joka pystyy tekemään tehokasta liiketoimintaa, voi lainata kylliksi ryhtyäkseen siihen ja välttyy siten itse joutumasta työntekijän asemaan. Tämä päättelyketju kuitenkin (1) olettaa enemmän kuin mikään todellinen kapitalismi voi tarjota — luottoja kaikille yhtäläisin ehdoin — ja (2) jättää huomiotta sen, että jopa kilpaillut luottomarkkinat voivat vaatia köyhiltä itsenäiseksi yrittäjäksi ryhtymisestä korkean hinnan, jota rikkaiden ei tarvitse maksaa. Epävarmuuden ja epätäydellisen informaation maailmassa — puhumattakaan patenteista ja suuruuteen perustuvista teknologisista ja rahoituspoliittisista tekijöistä — ne, joilla on enemmän vakuuksia ja takaajia, saavat luottoa edullisemmilla ehdoilla, kun taas meidän muiden on tyydyttävä tavalla tai toisella tapahtuvaan luottojen säännöstelyyn. Muun kuvitteleminen on samaa kuin luotonantajien pitäminen typeryksinä. Niinpä luottomarkkinoille tuomitseminen ei merkitse sitä, että pelikenttää oikaistaisiin köyhien eduksi. Ja vaikka kaikki saisivatkin luottoa samanlaisilla ehdoilla, yksinkertainen viljamallimme osoittaa, että köyhät, jotka välttävät työntekijän aseman ottamalla lainaa luottomarkkinoilta — joilta jalomielisesti oletimme kenen hyvänsä voivan lainata niin paljon kuin haluaa käyvällä korolla — tosiasiassa maksavat varakkaille luotonantajilleen oikeudesta hallita omaa työvoimaansa — oikeudesta, jonka tulisi olla yhtä ”loukkaamaton” kuin oikeuden äänestää poliittisista kysymyksistä. Jossakin on pohja, ja rajat tulevat vastaan: Niiden, jotka alussa ovat varattomia, on kavuttava rinnettä ylös välttyäkseen työntekijän roolilta kapitalistisessa yhteiskunnassa, olipa siellä luottomarkkinat tai ei ja riippumatta siitä, miten lähellä täydellisiä nuo luottomarkkinat kenties ovat.

Mutta vaikka kapitalistinen pelikenttä olisi tasainenkin ja työnantajaksi pääsemisen todennäköisyys olisi kaikille täsmälleen sama, tämä ei merkitsisi sitä, että työnantajan ja työntekijän suhde olisi toivottava. Tietenkin umpimähkäinen sijoittelu olisi paljon parempi kuin se, että suhteellinen varakkuus määrää, kenestä tulee päällikkö ja kenestä päällikön alainen. Mutta onko se parempi kuin tilanne, jossa ei ole päälliköitä eikä alaisia? Toisin sanoen, onko se parempi kuin talous, jossa kaikki nauttivat itsenäisen yrittäjän asemasta?Tässä on käyttökelpoinen analogia: orjajärjestelmä, jossa orjat hakeutuvat valitsemansa omistajan orjiksi on parempi kuin sellainen, jossa orjanomistajat käyvät keskenään kauppaa orjista. Orjajärjestelmä, jossa ihmiset määrätään sattumanvaraisesti orjiksi tai orjanomistajiksi on parempi kuin järjestelmä, jossa vain mustat voivat olla orjia ja vain valkoiset orjanomistajia. Mutta orjuuden poistaminen on parempi kuin paraskaan orjuuden salliva järjestelmä. Sama pätee palkkaorjuuteen. Työmarkkinajärjestelmä, jossa työntekijät ovat vapaat hakemaan työtä haluamallaan työnantajalta, on parempi kuin sellainen järjestelmä, jossa työnantajat käyvät keskenään kauppaa työntekijöistä. Järjestelmä, jossa työnantajaksi tai työntekijäksi päätyminen ovat puhdasta sattuman kauppaa, on parempi kuin sellainen, jossa varakkaista ennustettavasti tulee työnantajia ja köyhistä ennustettavasti tulee työntekijöitä. Mutta palkkaorjuuden poistaminen — korvaamalla työnantajan ja työntekijän roolit kaikkien ihmisten osalta itsenäisellä yrittäjyydellä — on parempi kuin paraskaan yksityisyritteliäisyyden muoto.

Friedman väittää edelleen, että taloudellinen vapaus on jo sinällään hyvä ja että se edistää poliittista vapautta. Hänen ensimmäinen perustelunsa on, että vapaan yritteliäisyyden taloudessa ihmisillä on mahdollisuus valita muitakin työnantajia kuin hallitus. Tämä merkitsee, että ihmiset eivät ole riippuvaisia hallituksesta hankkiessaan elantonsa ja että he niin ollen voivat vapaasti lausua mielipiteensä ja erityisesti voivat vapaasti vastustaa hallituksen politiikkaa. Friedmanin toinen perustelu on, että jos varallisuus jakautuisi tasaisesti, kenelläkään ei olisi kylliksi vapaasti käytettävää varallisuutta, jotta hän voisi rahoittaa poliittista toimintaa. Koska varallisuus kapitalistisissa talouksissa jakautuu hyvin epätasaisesti, Friedman päättelee, että kaikille poliittisille liikkeille löytyy aina useita rahoituslähteitä.
Taloudellinen demokratia on poliittisen demokratian paras ystävä, ja autoritaariset taloudet ovat poliittisen demokratian pahin vihollinen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että yksityisyritteliäisyys edistäisi poliittista vapautta ja demokratiaa. Yksi ongelma Friedmanin ensimmäisessä päätelmässä on, että yksityiset työnantajat voivat uhkailla työpaikkansa menetystä pelkääviä työntekijöitä, jos he tukevat sellaisia poliittisia liikkeitä, joiden kanssa heidän työnantajansa ovat toista mieltä — aivan kuten hallitustyönantajakin voi. Näin Friedman on sokea omistavan kansanosan diktatuurille ja näkee hallituksen ainoana mahdollisena pakkokeinojen käyttäjänä. Toinen hänen ensimmäiseen päätelmäänsä liittyvä harhakäsitys on se, että monoliittinen valtiotyönantaja ei ole ainoa vaihtoehto rikkaalle kapitalistiselle työnantajalle. Valtion monopoli työpaikkojen tarjoajana Neuvostoliiton kaltaisissa talouksissa oli vakava uhka poliittiselle ilmaisunvapaudelle noissa yhteiskunnissa. Mutta myöhemmin voin osoittaa ettei kenelläkään ole syytä pelätä työpaikkansa puolesta poliittisten näkemystensä vuoksi osallistumistaloudessa tai työntekijöiden johtamassa, markkinasosialistisessa taloudessa, koska valtio ei kummassakaan näistä talousmalleista mitenkään vaikuta siihen, kuka saa työpaikan ja kuka ei. Se, että verrataan kapitalismia vain kommunismiin ja epäsuorasti oletetaan, ettei muita vaihtoehtoja ole, on vanhin juoni kapitalistisen joukkueen pelikirjassa.

Ilmeinen ongelma Friedmanin toisessa päätelmässä — että varallisuuden epätasainen jakautuminen tarjoaa vaihtoehtoisia rahoituslähteitä erilaisille poliittisille liikkeille — on se, että hänen oman tunnustuksensa mukaan ne, joilla on suunnattoman paljon enemmän varallisuutta, hallitsevat pääsyä poliittisen ilmaisun välineisiin. Tämä vie tehokkaasti äänivallan köyhiltä, joilla ei ole muuta keinoa kuin vedota rikkaisiin, jotta nämä tukisivat heidän poliittisia tavoitteitaan. Jerry Brown oli oikeassa, kun hän vuoden 1992 demokraattien presidenttiehdokkaan esivaaleissa väitti, että Yhdysvaltojen molempien suurten puolueiden poliitikot saavat pääosin maksun varakkailta finanssi-tahoilta, jotka etukäteen valikoivat, ketkä ehdokkaat voivat käynnistää näkyvän esivaalikampanjan. Ralph Nader oli oikeassa, kun hän vuoden 2000 vaalien aikaan väitti, että sekä republikaaninen että demokraattinen puolue ovat käytännössä myyneet itsensä suuryrityksille, ja että ne pitäisi nähdä sellaisina kuin ne ovat: yhden liike-elämään sitoutuneen puolueen, republikraattien, kahtena eri haarana. Suomessa tilanne ei onneksi ole vielä ihan Yhdysvaltojen kaltainen, mutta varsin hyvin täälläkin viime aikojen tapahtumat ovat alleviivanneet tätä näkemystä.. Jokaisen näkyvän poliitikon on kysyttävä, miten hänen kantansa johonkin asiaan vaikuttaa sekä hänen suosioonsa äänestäjien keskuudessa että hänen suosioonsa rahoittajien keskuudessa - ja varakkaiden tukijoiden lahjoitusten vaikutus käy yhä ratkaisevammaksi vaaleissa, kun laajat televisiomainoskampanjat ovat yhä tärkeämpiä. Esim Yhdysvalloissa yhä useammat Yhdysvaltojen senaattorit päättävät siirtyä eläkkeelle sen sijaan, että keräisivät kirjaimellisesti kymmeniätuhansia dollareita päivässä siitä hetkestä alkaen, kun heidän on valittu, voidakseen olla näkyviä ehdokkaita seuraavissa vaaleissa kuusi vuotta myöhemmin.

Yhdysvalloissa, joka on ehkä äärimmäisin esimerkki edellämainitusta kehityksestä Ross Perot ja Steve Forbes jr. voivat hankkia vakavaa julkista kiinnostusta kaikkein typerimmillekin poliittisille ajatuksilleen rahoittamalla presidentinvaalimainoksia omasta kukkarostaan, kun taas 99 prosenttia väestöstä ei pysty kustantamaan edes yhtä ainoaa mainosta New York Timesissa, saati sitten rahoittamaan uskottavan presidentinvaalikampanjan, tuskin todistaa, että kapitalismi tarjoaa kaikille poliittisille mielipiteille tilaisuuden tulla kuulluksi, ja vielä vähemmän, että kaikilla olisi kapitalismissa yhtäläiset poliittiset mahdollisuudet. Sitä paitsi, miksi Milton Friedman kuvittelee, että taloudellisesti mahtavat ja varakkaat rahoittaisivat poliittisia pyrkimyksiä, joiden tavoitteena on heidän oman varakkuutensa ja valtansa vähentäminen? Parhaimmillaankin Friedmanin näkemys rikkaista ”poliittisen elämän suojelijoina” ennustettavasti tarjoaisi joillekin ”poliittisen elämän” tyyleille riittävämmän rahoituksen kuin toisille. Näin Friedmanin yritys tehdä kapitalismin luomasta taloudellisen vallan hyvin epätasaisesta jakautumisesta poliittinen hyve on naurettava. Eriarvoinen taloudellinen valta luo eri-arvoista poliittista valtaa — ei poliittista demokratiaa — kuten jokainen koululainenkin jo tietää.